Inception ja länsimainen tuhoutunut alitajunta Reloaded

Harmittaa kirjoittaa toistamiseen jossain määrin niinkin apeasta elokuvasta kuin Inception. Todetessani kyseisen elokuvan tarjoaman maailman kylmäksi ja markkinatalouden läpikoitaisesti syövyttäväksi, heräsi tänään mielessäni hauskempi ajatus, joka on ollut monelle varmaan täysin ilmeinen alusta asti.

Inceptionissa esitellään tasot; elokuvan todellisuus ja sen jälkeen unitasot; Ensimmäinen uni, uni unen sisällä, uni sen sisällä ja sen sisällä ja tyhjä tajunta, limbo. On arkkitehteja ja Uneksijoita, joita käytetään viemään kohde unen maailmaan, jotta kohde kokisi unen todelliseksi.

Ilmeistä on, että kyse on elokuvanteon vertauskuvasta. Inception siis esittelee sen koneiston, miten katsojille luodaan elokouvan maailma, samaistumisen kohteita ja lopulta istutetaan ideoita. Kun he käyvät näkemään unia, me astumme teatteriin.

Päähenkilö on kuitenkin ryvettynyt ja henkisesti tuhoutunut mies, joka on tämän kuvamaailman syövyttämä ja tuhoama. Nykyaikainen ihminen. Päähenkilö ei myöskään enää voi luoda koska ei voi kontrolloida alitajuntaansa. Niin sanotut vakavat ongelmat puskevat läpi. Miksi päähenkilö sitten on niin ahdistunut (sen lisäksi että vaimo on tietenkin kuollut ja kytät jahtaa ja kaikkea muuta paskaa)?

Koska se sisältö, unien tai unikuvien maailma on kylmä ja tyhjä, toistuva, puuduttava. Mitä syvemmälle mennään, päädytään aina samoihin ongelmiin "isäni ei rakasta minua" tai "vaimo jätti" ja tämä vaikuttaa väistämättä johtavan aina James Bond- tapaiseen moottorikelkka sotimiseen. Eihän sellaista kukaan ihminen kestä! Varmasti lakkaisin itsekin uneksimasta (tekemästä elokuvia) jos se olisi se ainut vaihtoehto!

Narsismi, tyhjäpäiset toimintakohtaukset geneerisessä kuvastossa, yksinkertaiset ihmisen tragediat, oma riittämättömyys jyräävät. Yksinkertaiset juoniratkaisut, oikoreitit läpi kiinnostavien sokkeloiden! (elokuvaan, tai siis uneen suunniteltiin sokkelo, joka piti lopulta kuitenkin ohittaa täysin!!) Uusi sukupolvi on aina parempi (kuten tässä uusi tyttö arkkitehtina, näkee ongelmat, osaa ne ratkaista). Kuka sellaista jaksaa?

Näin nähtynä Inception on traaginen kritiikki nykyelokuvakulttuurista ja lohduton kuvaus sen tekijöistä. Get out before its too late.

Tämä tulkinnan mahdollisuus ei kuitenkaan mielestäni oikeuta sitä 2h30min James Bond toimintaa mitä täytyi kärsiä läpi ja siinä ehkä piileekin tämän tulkinnan probleema.

Inception ja länsimainen tuhoutunut alitajunta

Inception, hieno elokuva. Varsin viihdyttävä koko kestonsa ajan, sisältää muutamia hienoja ideoita ja ajatuksia; miten ideat riivaavaat mielen ja miten unessa kokemus ajasta muuttuu hauskasti. Jo elokuvaa katsellessani reagoin yhteen mielestäni hälyyttävään seikkaan.

Inception tapahtuu alitajunnan syövereissä, unien arvaamattomassa maailmassa ja vaikkakin elokuvassa esitellään se, miten nämä kyseiset unitilat rakennetaan kyseistä kohdetta varten ja tätä tehtävää varten on Arkkitehteja, jotta uni tuntuisi "uskottavalta", on kuitenkin se, millaiseen mielikuvamaailmaan astutaan lopulta äärimmäisen kyseenalainen.

Nolanille tavalliseen tyyliin hän on päättänyt olla erottamatta unta ja todellisuutta millään visuaalisella kikalla ja sehän on erittäin hyvä. Ei minunkaan unissani ole savukoneita tai vääristyneitä linssejä. Mutta kuitenkin tämä ns. "realismi" johtaa seikkaan joka on koko elokuvan ja koko Hollywood elokuvakoneiston ja sitä kautta niille elokuville altistuvien ihmisten ongelma.

Inceptionin realismi ja niinikään myös alitajunnan tuottama mielikuvitusmaailma on niin kylmää, kankeaa ja vieraantunutta, että ahdistaa. Ja ennen kaikkea se, että pilvenpiirtäjäkaupungista siirrytään "syvemmälle" ja päädytään lumiselle vuorelle laskemaan sotavarustuksessa kohti jonkinlaista armeijan linnoitusta, commandovarusteet ja rynnäkkökiväärit käsissä, viestii jo siitä, että amerikkalaisen (ja sen mukana pian myös kaikkien länsimaalaisten) alitajunnan on läpeensä täyttänyt amerikkalainen tomintaelokuva kuvasto. Kaikki Inceptionin tarjoamat visiot alitajunnan sokkeloista ja salaisista paikoista, olitvat kuin Casino Royalen kuvakäsikirjoituksista. Kalliita hotelleja, suuria kaupunkeja, nopeita autoja, kommandoja. Hotellin käytävillä pukumiehet ampuvat toisiaan...!?

Ongelma tässä kuvastossa on juurikin siinä, että ainakin minulle tuli vaikutelma, että kun nyt unet halutaan kuvata "realistisina" tuollainen kuvasto kuitenkin on juuri sellaista fantasiakuvastoa jota muutenkin amerikkalainen maailmanvalloituspropaganda haluaa levittää. Ns. aikuisten satuja, missä charmikas mutta vaarallinen James Bond juoksee ja ampuu smokissa, eikä hikoile eikä koe tunnontuskia tappamisesta ja jossain odottaa täysin meikattu iltapuvussa oleva nainen.

Tuo on elokuvien alitajuntaa. Elokuvien kollektiivista kuvastoa, mutten voi uskoa, että yksikään ihminen kokee omien salaisuuksiensa olevan jättimäisessä pankissa futuristisessa kassakaapissa, jos omat salaisuudet löytyvät kaukaa oman mielen syvimmistä sopukoista. Itselläni ne ehkä löytyisivät lapsuuden kodistani tai lapsuuteni kesämökin salaisista paikoista, portaiden alta jossa on laatikollinen erilaisia nappeja. Sitä ei vartioi pukumiehet rynnäkkökiväärein, vaan sisiliskot ja Lissi-mummu, tai Remu-kissa. Eikä elämänkumppanini olisi juuri menossa johonkin cocktailkutsuille muistini sopukoissa, vaan luultavasti kotona aamutakissa, juuri suihkusta tulleena. Mutta nämähän ovat vain minun kokemuksiani.

Ehkei Inceptionin kuvasto olekaan niin poikkeuksellisen painostavaa kuin ensin tuntui. Onhan sitä tarjottu juo vuosia meille omaksuttavaksi. Matrix tapahtuu täysin samoissa lavasteissa, vaikka siinäkin maailmassa olisi käytännössä mahdollista "mikä vain". Siinä asia kuitenkin selittyy hieman sillä, että Matrixin maailma on robottien luoma ihmisille ja siitä kylmä, kliininen nahkatakkihyppely jotenkin saa potkua. Kauniit ja Rohkeat, Miami Vice, Nolanin Batmanit jossa ennen goottihenkinen Gotham näyttää nyt häkellyttävästi geneeriseltä pilvenpiirtäjäsuurkaupungilta.. ja kuten jo mainittu; James Bondit ovat pelkästään tätä fantasiakuvastoa.

Kuka oikeasti rakentaisi järjettömän pilvenpiirtäjäkaupungin, jos eläisi maailmassa jossa itse voisi jumalan tavoin luoda kaiken? Pilvenpiirtäjäkaupungin, ilman ensimmäistäkään puuta tai pensasta. Ruohikkoa ei missään, paitsi ainoastaan muistikuvassa omista lapsistaan, he istuvat nurmikolla, ovathan ne lapsia. Aikuisten maailmassa betonia, lasia, hienoja arkkitehtuurisia kikkoja. Ja merenranta heti vieressä. muttei mitään vihreää missään.

Haluaako siis ihminen lopulta oikeasti näitä asioita? Kalliita pukuja, tyylitellyn kampauksen, kiiltäviä autoja ja tepastella lasisessa pilvenpiirtäjässä? Jos hollywood toimintaelokuvia, jotka ovat itsessään jo jonkinlaisia kuvia alitajunnan haluista ja tarpeista, on uskomista, niin kyllä. Täytynee myös mainita, että tämä kuvasto on länsimaisen kapitalismin kuvastoa. Länsimaisen kasvun, riiston, menestyksen, vaurauden, pörssimeklarien märkien päiväunien. Eli tämän hetken, tämän kulttuurisen tilanteen äärikuvia, ehkä alussa nähdyt mielenosoittajat aasialaisen bisnesmiehen unessa yrittivät viestiä siitä kääntöpuolesta, jonka sellainen elämäntapa aiheuttaa.

Ehkä Inception herätti tähän vain siksi, että se sanoi suoraan kuin idiootille "tältä sinunkin alitajuntasi pian näyttää, näitä asioita sinäkin haluat". Juurimainitussa ympäristössä tärkeää ihmiselle näiden kuvien mukaan on menestys, sosiaalinen status, ydinperhe. Mies, nainen 2 pellavapäistä lasta.

Mutta merkityksen, mysteerin ja ennenkaikkea luonnollisuuden puute näissä alitajunnan kuvissa on se, joka nostaa karvat pystyyn. Elokuvan päähenkilön vaimo vainosi häntä alitajuntansa sopukoissa ja heilui iltapuvuissa ja meikeissä, seksuaalisuuden, kosketuksen ja läheisyyden tai minkäänlaisen lämmön loistaessa poissaolollaan. Vain silloin kun mies on menettänyt onnistuneen elämän statukset, kodin,vaimon ja lapset, vaikkei muistoissakaan tunne heidän läsnäoloaan tai kaipaa heidän kosketustaan, hänen alitajuntansa alkaa säröilemään, ja silloin pilvenpiirtäjät murtuvat. vesi täyttää kaupungin ja pukumiehet tulevat mustissa autoissaan konekiväärit käsissä ja takaa ajo moottorikelkoilla voi alkaa. En kaipaa kiemuroita ja hyppiviä tonttuja, mutta pelkään sitä kylmyyttä ja vieraantuneisuutta ihmisestä, kehosta ja luonnosta joka vahvasti rapakontakaa välittyy.
Kun ihminen kertoo unistaan, on kiinnostavampaa oikeastaan se, mitä jätetään kertomatta tai mikä välittyy rivien välistä. Joita hävetään tai jotka koetaan liian raskaina. Monet ovat huomanneet sen jo Inceptionin tapauksessa, toivottavasti pian koko elokuvakulttuurin suhteen, niin Amerikan kuin Suomenkin.

Nyt aamupalaa syödessä mieleeni juolahti The Road, jonka jokseenkin tavanomaiset, mutta karuudessaan vahvat kuvat kuolemasta, kaaoksesta ja maailmanlopusta, ainakin minun defenssini läpäisivät. Sen kuvaava maailma oli kuin yksi niistä maailmanlopun unista, joita näen. Ja, no, Antichrististä puhumattakaan.