Invictus vs. Shutter Island, Paha perhe vs. Havukka-ahon ajattelija

Sain koulussa tehtäväkseni katsoa 4 elokuvaa ja vertailla niitä pareina keskenään. Tekstiin sisältyy oletus, että lukija on nähnyt nämä kyseiset elokuvan, tämän takia teksti ei sisällä juonikuvauksia yms..

INVICTUS ja SHUTTER ISLAND

Ensisijainen elokuvia yhdistävä seikka on, että molemmat ovat pitkän linjan, jokseenkin tasokkaiden ohjaajien tuotoksia, jotka ovat täydellisiä pohjanoteerauksia.

Invictuksen tapauksessa tilanne harmittavampi, sillä yksi elokuvan ns. päähenkilöistä on Nelson Mandela ja jossain määrin elokuva kertoo myös hänen tarinansa. Tästä herää kuitenkin kysymys, että mitä on liikkunut ohjaajan mielessä kun hän on venyttänyt elokuvansa yli kaksituntiseksi, antaen kuitenkin siitä suunnattoman paljon aikaa, lopussa vielä hidastetulle, rugbyn pelaamiselle. Mandelaa ei voi kutsua päähenkilöksi, sillä hän pääasiassa vain istuu eri tuoleilla ja hahmo on kuin maahan lyöty lyhtypylväs, jokseenkin kirkas, mutta liikkumaton. Mandelassa ei tapahdu minkäänlaista kehitystä suuntaan tai toiseen, kuin ei myös Matt Damonin esittämässä rugbyvalmentajassakaan. Tästä päästään elokuvan ongelmaan, siinä ei ole päähenkilöä, vain kaksi henkilöä, jotka puuhaavat jotain.

Filmihullu 1/10 arvosteli Shutter Islandin maasta taivaaseen. Kun arvostelija hellitti otteensa kirjan ylistämisestä ja siitä kuinka suuri Scorsese selätti ns. mahdottoman tehtävän ja saanut aikaan "geneerisillä elementeillä tietoisesti pelaavan, kuitenkin samalla niiden ohi ja ylitse kohoavan subliimin fantasmagorian, joka lopulta niittaa katsojan penkinpohjaan pala kurkussa ihmettelemään kaiken tämän järjettömän vanitasin perimmäistä tarkoistusta", jäin hetkeksi miettimään olinko nähnyt saman elokuvan.

Vaikkakin voi olla genrelle ominaista esitellä henkilöt ja tilanne niin, että päähenkilö seisoo paikallaan ja kertoo ns. tärkeät faktat, (jotka tietenkin ovat vain simänlumetta), on se kuitenkin niin kammottavan huonoa elokuvakerrontaa että tästä hetkestä lähtien elokuvaa katsoo epäuskon ja tuskastuneisuuden tunteita kokien, vai oliko tämä sitä tietoista pelaamista? Olisiko tästä pitänyt syntyä ajatus "Eihän Scorsese näin voin tehdä!" ? Jos näin oli, tämä epäilys olisi pitänyt jotenkin lunastaa. Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, että jokainen katsoja odottaa lopussa tapahtuvaa paljastusta tai käännettä, ja ennen sitä tarinan ja henkilöiden pitäisi viedä mukanaan. Jännitettä ei voi syntyä jokaisen hahmon ollessa äärimmäinen karikatyyri ja jopa lavastuksen korostaessa koko elokuvallisen rakennelman falskiutta, mikään ei juurikaan herätä mielenkiintoa, ja 3/4 elokuvasta katsoja tuskailee että "koska se nyt löytää sen tyypin ja sitten tämä juttu selviää."

Elokuva on hetken kiinnostava lopussa, kun päähenkilö hyväksyy itsensä ja odotamme miten hän siihen reagoi. Tämä odotus kuitenkin palkitaan sanomalla katsojalle ”Jos et kestä totuutta, elämää tai itseäsi, ota lobotomia.” niin kuin elokuvan päähenkilö lopussa päätti tehdä. Koska elokuva ei millään tavalla jättänyt kysymystä ilmaan ”valitsiko hän sen vai oliko hän taas vaipunut illuusioonsa” tai ylipäätään mitään ajatusta mistään, näyttäytyy mielestäni koko edellinen kaksituntinen erittäin hämmentävässä, moraalisesti arveluttavassa valossa. Kun on kaksi tuntia katsellut visuaaliessti hienoja mutta ylidramaattisia ja sen takia luotaantyöntäviä unia ja flasbackejä, jotka ovat kuin harmittavia kuvituksia "Psykoanalyysin perusteet"-oppikirjasta, milloin rakastetusta tuhkana, milloin keskitysleirien uhreista, ja nähnyt ties kuinka monetta kertaa rakastetun palavan tai sulavan vedenmukana pois, alkaa tämä kehno symbolinen tykitys tulla korvista ulos. Filmihullun mukaan Shutter Islandissa lopulta "ihmisen ja sielun sietokyky punnitaan." Todellakin. Kuinka kauan katsoja jaksaa katsoa juoksentelua rankkasateessa ja synkissä käytävissä, ja kun lopulta elokuva päättyy ja toteaa "Kyse olikin päähenkilön omasta psykoosista"aivan kuin se ei olisi jotenkin kekseliästä. "Että aijaa? Tämä ei ollutkaan elokuva natsilääkäreistä ja fasistisista ihmiskokeista vaan olikin kuvaus päähenkilön hajonneesta psyykestä? Ihan tosi?" Itse jäin vain miettimään miksi näin tämän elokuvan. Mitä siitä sain?

Leikkauksen ja kuvakerronnan osalta kyse on erittäin perinteisestä elokuvasta. Leikkaus on sulavaa hollywoodleikkausta, jatkumoa ja kuvakokoja, paitsi kun kyse on unista ja hallusinaatiosita, jotka erittuvat nekin perinteisillä symboleilla ja laikkauksilla höystettynä. Tuli ja vesi, kieltäminen,menetys, kuolema, suru. Oivaltavaa?

Verrattuna Invictukseen Shutter Islandin leikkaus ja kerronta kaikenkaikkiaan on toimivaa, vaihtelevine tempoineen ja jännittävine "nyt vesikuppia ei olekaan"-kikkoineen. Invictus on tasatahtisesti etenevä tylsä tarina missä ei ole juurikaan mitään sisältöä. Ilmeisen ja poliittisesti tärkeän aiheen lisäksi, tarkoitan elokuvallista sisältöä, havaintoja, henkilöitä, tunnetta tai elämää. Vaikuttaa siltä että Invictus on tehty vain siksi että Morgan Freeman voisi näytellä Mandelaa, joka on kieltämättä rooli joka Freemanin piti näytellä. Harmi vain, ettei siitä ole saatu tässä elokuvassa mitään irti.

Vaikutelmani oli että elokuvassa oli pitkähköjä keskusteluja jotka olivat leikattu perinteikkään hyvin, jopa niin, että puoleen väliin asti odotti että ehkä tämä tästä johonkin kehittyy. Kun kuitenkin ilmeni ettei kumpikaan ns. päähenkilö ota tuulta siipiensä alle, olisi leikkaajan pitänyt saksia elokuva poikki puolen tunnin kohdalta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan elokuvaa jatkettiin tasapaksusti ja yllätyksettömästi loppumetreille. Leikkaajalle on elokuvan loppumetreillä ilmeisesti tullut jonkinlainen aivohalvaus kun lähes kahden tunnin mielenkiinnottoman draaman jälkeen hän päätyy vielä hidastaa jokaisen rugbykuvan.

Kiinnostavimmat henkilöt elokuvassa ovat Mandelan henkivartijat. He olivat ainoita joilla oli konflikti ja kehitys hahmoissaan. He oppivat hyväksymään toisensa, ottaen kuitenkin huomioon että suurin osa elokuvasta on kuvaa Mandelasta pitämässä monologia, Rugbyjoukkuetta puuhastelemassa ja pelaamssa, en usko että henkivartioita on tarkoitettu elokuvan kantavaksi voimaksi, jota he nyt ainakin minulle ovat.

Invictusta ja Shutter Islandia yhdistänee teema päähenkilöstä ilman omaa tahtoa ja korkeammalla olevan ohjailu. Invictuksessa Mandela ohjaili Rugby valmentajaa, Shutter Islandissa psykiatri potilastaan. Molemmat elokuvat ovat siis jossain määrin psyyken kehityksen tarinoita, kasvutarinoita.

Molempien elokuvien ihmiskuva oli ehkä hieman lattea ja arveluttava. Invictuksessa lähinnä pinnallinen, ihminen on kuin kone jolla on yksi päämäärä, yksi tehtävä jonka takana raskas suru tai kunnianhimo ja Shutter Islandissa saman kaltainen “tehtävän kaava” toistuu, joskin se on vain väline oman psyyken kanssa painimseen, kun ydinperhe on hajonnut erittäin väkivaltaisella ja häiriintyneellä tavalla. Perheidylli on tuhottu, suorastaan teurastettu ja vaihtoehtona on enää lobotomia.

Molemmat elokuvat painoittuivat miehen matkaan kohti kohtaloaan ja kuvasivat miehiä ammatissaan. Vahva mies voi olla rugbyvalmentaja, päästä vangista presidentiksi taikka olla terävä, vaikkakin kuvpitteellinen, yksityisetsivä, naisten ollessa heitä tukemassa ja heidän unelmiensa kohteena.

PAHA PERHE ja HAVUKKA-AHON AJATTELIJA

Nämä kaksi, kuin kaksi amerikkalaistakin elokuvaa jotka tähän tehtävään kuuluivat, kuvaavat erittäin miehistä maailmaa. Molempien elokuvien maailmassa on tärkeässä roolissa miehen maine, kunnia ja paikka, tai status suhteessa ympäröivään maailmaan. Mikäs siinä, ovathan nämä tärkeitä asioita. Mikä erottaa selkeimmin nämä kaksi elokuvaa toisistaan on se seikka, että toisen on tehnyt elokuvantekijä.

Sen, ettei Havukka-ahon ajattelijaa ole taivutettu elokuville perinteiseen rakenteeseen voi lukea myös positiiviseksi asiaksi, mutta huolimatta joistakin yllättävänkin toimivista, visuaalisista ja ehkä intensiivisistäkin kohtauksista, elokuvasta puuttuu kokonaisvaltainen särmä ja ote, joka keikauttaisi sen pois kesäteatteri-ilmaisusta. Potentiaalia nimittäin erääseen suomen hienoimpiin elokuviin tässä oli ja se potentia näkyy elokuvassa yhä, mutta se ei realisoidu kuin muutamassa kohtauksessa. Näitä ovat mm. vihannostatus keskustelu jostakin kylän venevalmistajasta, jossa keskustelun tahti kiihtyy ja kiihtyy ja kahden miehen agressiivisuus nousee huippuunsa ennenkuin heidät keskeytetään. Tämä yllätti minut täysin hienohkolla toteutuksellaan, yksinkertaisesti kiihtyvin leikkauksin ja tiivistyvin kuvakoin kerrottu, näyttelijäntyötä tukien. Toinen mieleen painunut kohtaus oli Pylkkäsen tutkimukset mikroskoopilla humalassa. Tässäkin huumori yhdistyi hienosti hienohkoon kuvalliseen kerrontaan, puhumattakaan Pylkkäsen unikohtauksesta, jossa rakennetaan seinää avaruuteen.

Toisaalta en ole aikoihin nähnyt elokuvaa jossa kuvauksella näin kattavasti laiminlyödään suomalainen metsä. Muutamaa laajaa maisemakuvaa lukuunottamatta kuvaus oli mielestäni keskivertoa huonompaa, jähmeää ja mielikuvituksetonta. Mielikuvat itselläni kohtauksista joissa miehet kävelevät läpi metsän ja tutkivat sen kummallisuuksia antaisi mahdollisuudet Terrence Malickin The New World- tyyppiseen visuaaliseen matkaan läpi kansallismaisemamme varsinkin kun se tämän kaltaiseen luontoelokuvaan olisi sopinut kuin nappi silmään. Tämä tilaisuus on kuitenkin jätetty käyttämättä.

Tuntuu, että koko elokuvan painopiste on jatkuvasti hukassa, tai vaihtelee sen mukaan, mikä alkuperäisteoksessa on hauskinta milläkin sivulla. Monet varmasti hymistelevät teoksen näin olevan "uskollinen alkuperäistekstilleen", kun itse kuvaisin tätä jonkinlaiseksi henkiseksi laiskuudeksi.

Uskollisuus alkuperäistekstille, genrelle, tietylle aikakaudelle tai ihan mille tahansa elokuvan alkukipinälle, voidaan ainoastaan osoittaa tekemällä toimiva tulkinta. Ei kopiota, niinkuin tässä tapauksessa melkein on tehty. Tämä suhtautuminen on traagisesti kadonnut elokuvista, siitä hirvittävimmät esimerkit ovat ylistetyt ruotsalaiset Stieg Larsson filmatisoinnit, jossa, ainakin kahdessa viimeisess, jännitysdekkari on kuvitettu pöhöttyneillä kasvoilla ja lähes Salatut elämät- tasoisella kuvakerronnalla. Puhumattakaan Dan Brown filmatisoinneista, jotka ovat kuin Teletappeja katsoisi. Selkeät "symbolit" toistuvat jatkuvasti ja kasvottomat ihmiset juoksentelevat ja puuhaavat. Lisättäköön vielä huomio Enkelit ja Demonit elokuvassa täydellisen seksuaalisen jännitteen puutteesta. Voisi pitää tietyssä mielessä hyvänä asiana, ettei ilmiselvällä sattumalta samaan tilanteeseen joutuneen miehen ja naisen suhteella mehustella, varsinkin kun se jännityselokuvagenressä on niin suuri klisee. Mutta samoista syistä, päähenkilöiden yksinelämisestä ja genretottumuksista johtuen tämä tunnekylmä teletappius vain korostuu.

Näitä elokuvia katsoessa yleisö oppii lukemaan vain sitä, mikä pointataan noin tuhanteen kertaan ja kun kirjafilmatisoinnit tuovat esiin vain kirjan pinnalliset tapahtumat, jotka mielestäni hyvin usein ovat toissijaisia, opettaa se yleisöä myös lukemaan kirjoja eri tavalla. Jos minulta kysyttäisiin, tulisi tällaisista elokuvista ohjaajille antaa sakkorangaistus.

Paha perhe, sen sijaan. Verrattuna edelliseen, fokus ei tässä ollut hukassa. Jokainen kuva kantaa pääasiassa Ville Virtasen ilmaisun, tarkemmin sanottuna niiden punottavien viirujen takia, jotka reunustavat ja korostavat hänen katsettaan joka vuoroin kertoo sulkeutuneesta ahdistuksesta ja vuoroin tukahdutetusta raivosta.

Vaikkei Paha Perhe ole kauttaaltaan täydellinen elokuva, se on esimerkki elokuvallisesta tulkinnasta ja tarinankerronnasta, joka oikeastaan kaikistä muista kurssin elokuvista puuttui.

Tarkoitan että se, miten Pahan Perheen tarina on kerrottu, käsikirjoituksen, ohjauksen, kuvauksen, leikkauksen ja äänenkin tasolla, kielii elokuvallisesta ajattelusta ja elokuvan dynamiikasta täysin eri tavalla, kuin muut kolme elokuvaa. Esimerkkinä tästä se, että suurimman osan ajasta emme tiedä mitä poika ja hänen siskopuolensa puuhaavat, tai jos tiedämme, niin emme ainakaan kuule mistä he puhuvat. Olemme samassa epätietoisuudessa kuin Isän hahmo. Tämä ei kuitenkaan ole mikään "kuka on 67. vanki!" tyyppinen loppukäänne, vaan se herättää täysin toisella tavalla katsojan mielikuvituksen, eikä elokuva koskaan kumoa sitä, mitä tästä asiasta olemme itse ajatelleet.

Kuvakerronta on paikoitellen erittäin hienoa, ei tosin mielestäni kauttaaltaan. Asetelmalliseksi se muuttuu silloin kun henkilöiden kasvot ovat aseteltu taustalla olevan nykytaiteen jatkoksi, tosin vaikken tätä ihan ymmärtänyt, toimi sekin ihan kivasti.

Heikoimmillaan elokuva on "juonenkäänteissä" kuten pojan sähkölamauttimella tainnuttamisessa tai miekkasekoilussa saarella. Koko tämä kyseinen episodi on mielestäni tyylistä poikkeava ja hieman hämmentävä, enkä ole aivan varma miksi se on elokuvaan ujutettu. Saman olisi voinut tehdä pienieleisemmin, elokuvan yhteinäisyyden säilyttäen.

Tässä elokuvassa oli selkeästi havaittavissa ajatus, jolla myös leikkaus oli toteutettu. Se ei ollut silmille hyppivää, mutta se seurasi selkeää logiikkaa. Keskustelukohtaukset ja toiminta painoittuivat aina niin että huomio keskittyi olennaiseen. Tästä ilmeisin esimerkki on tytön ja pojan loppukohtaus baarissa, jossa suuntia leikellään edes takaisin, kuin dialogissa, poikkeuksena vaan se, ettei kuvissa sanota mitään. Tämä mielestäni lähentelee mestarillista kohtausta, tosin ei aivan sitä saavuta, johtuen ehkä elokuvan toisesta heikosta lenkistä, Pihla Viitalasta, tai hänen roolihahmostaan, joka ei suorituksellaan vakuuttanut niin syvästi, kuin muut näyttelijät. Hänelle ei ehkä annettu siihen mahdollisuuksia, sillä Viitalan hahmo oli hieman liian yksiuloitteinen "pilveäpolttava hippityttö" joka ei oikein välitä mistään mitään.

Suhteessa Havukka-ahoon elokuvassa on siis samoja heikkouksia, huonoja suorituksia ja ontuva käsikirjoitus, mutta suhteessa kaikkiin kolmeen muuhun elokuvaan, tässä on vahva näkökulma ja vahva päähenkilö, joka pitää elokuvan kasassa muiden elementtien heiketessä.

Tämä on merkki siitä, että kyse on elokuvantekijästä, joka ei hairahdu nojaamaan visuaalisesti viehättäviin unijaksoihin, hidastettuun toimintaan kuten rugbyn pelaamiseen, eikä myöskään jätä mitään asiaa puutteelliseksi nojaten johonkin "alkuperäistekstiin".

Eräs tavoite suomalaisellle tarinankerronalle, siis myös leikkaukselle olennainen tavoite, on poistaa se jähmeys, joka on niin tavallista suomalaiselle elokuvalle. Tällä en tarkoita että tulisi käyttää nopeaa hyppyleikkausta, tai muutakaan nopeatempoista sohellusta, vaikkakin se on ilmeisin tapa jouhevoittaa kerrontaa. Jähmeys näkyy myös näissä kahdessa elokuvassa, silloin kun katsojalle tulee olo "nyt juoni etenee, nyt jotain täytyy saada kerrottua että päästäisiin asiassa eteenpäin". Tämä on tavanomaista myös esim. Amerikkalaisille komedioille, joiden hauskuus kuristuu tarinaan. Kyse on tietenkin tarinan käsittelystä ja kerronnan näkökulmasta, jolle ei aina leikkauksella ei voi paljoakaan tehdä. Pahassa perheessä kerrontaa oli mielestäni juurikin jouhevoitettu nokkelasti mm. poistamalla kuultua dialogia runsaasti, eräässä kohtauksessa näemme vain ihmisten puhuvan musiikin soidessa. Havukka-ahon ajattelijassa olisi kaivattu kokonaisvaltaisempaa painopisteen löytämistä, jotta elokuvaa voisi kuvata jouhevaksi.
Tarinan orjia eivät ole esimerkiksi useimmat Kaurismäen elokuvat, mutta hänen jähmeytensä on erilaista, joka toimii niin etuna kuin myös haittanakin.

Mikään "jouhevuus" ei tietenkään ole tavoite sinänsä, tarkoitan siis elokuvallisen kuristuksen hävittämistä ja eräänlaista orgaanista oloa elokuvassa, ilman että elokuvaa katsoessa syntyy tunne juonikäänteistä jotka muistuttavat raskaiden metalliovien avaamista, vaikka ne käänteet ja aristoteliset kaavat siellä olisivatkin. Tällainen esimerkki on viimeaikainen Profeetta, jonka rakenne on selkeä ja suoraviivanen, mutta joka kehittyy hiljalleen, ilman alleviivausta ja pakottamista - tai tältä se ainakin ensimmäisellä kerralla tuntui.

Ehkä juuri kuvakerronnan ja muodon vuoksi, jotka ovat elokuvan hyviä puolia, myös pitivät sitä rautaisessa otteesaan, näin tukahduttaen sitä ehkä liiaksi. Se oli kuin ikään kuin kahden aikakauden väliin putoava teos. Paha perhe kurottaa kohti kansainvälisesti noteerattua nykyelokuvan muotoa, Havukka-ahon ajattelija kohti perinteistä, ns. kansallista tarinankerrontaa.

Mies elokuvissa

Katsoin loppukesästä 2009 valikoiman viimeaikaisia suomalaisia elokuvia. Ajattelin kirjoittaa niistä samantien blogiini, mutta katselmus jätti minuun turtuneen ja välinpitämättömän olon, osittain aivan tyytyväisenkin, sillä jotkut elokuvat osoittautuivat odotettua paremmaksi ja monet jopa eivät läheskään niin tuskallisiksi kuin olin ennakolta pelännyt.
Tässä tekstissä en nyt pureudu siihen kuinka hyviä tai huonoja elokuvat mielestäni ovat, vaan kommentoin vain erästä sisällöllistä seikkaa, johon törmäsin elokuvia katsellessani.

Osaako kukaan sanoa, mikä (ainakin) yhdistää elokuvia: Musta jää, Käsky, Sooloilua, Blackout, Kolmistaan, Toinen jalka haudasta, Riisuttu mies - muu kuin että kaikki ovat suomalaisia elokuvia?

Kaikissa on, tietenkin hyvin eritavoin, enemmän tai vähemmän perustellusti, keskiöön kietoutunut teema miehestä kahden naisen loukussa. Varsin kummallista. Teemasta on eri variaatioita, jotka loppujenlopuksi eroavat kuitenkin hyvin vähän. Tämän epätieteellisen tutkimukseni lopputuloksena totean kuitenkin, että lähtökohta on, että miehellä on (ei välttämättä heti aluksi) 2 naista, seuraava taso on että toinen naisista himoaa miestä, mutta mies himoaa vain toista. Kolmas taso on että molemmat naiset himoitsevat miestä raivokkaasti, neljäs: mies saa toisen näistä naisista raskaaksi ja viides ja kaiken huippu on että mies kuolee saatuaan toisen tai molemmat raskaaksi.

Jäätävin esimerkki tästä on mielestäni Musta Jää, jossa näennäisesti voimakkaista naisista kertova tarina kertoo loppujenlopuksi hulttiomiehestä joka pelehtii opiskelijoiden kanssa, kun kaksi naista todistelevat kaipuutaan miehen luokse. Elokuva huipentuu näiden kahden kilpailevan naisen tietynlaiseen homoeroottiseen hetkeen, joka, ainakin yleisiin mielikuviin nojautuen on monen miehen päiväuni. Naiset siis toteuttavat miehen unelmaa, vaikkakin mies on siitä autuaan tietämätön, niin kuin mies monesti parisuhteen asioista ilmeisesti on. Mies saa kuitenkin rangaistukseksi huonosta käytöksestään naisia kohtaan kävellä pakkasessa kotiin joka johtaa miehen traagiseen kuolemaan, josta vielä kuitenkin tulee naisia yhdistävä tekijä, sillä toinen naisista on raskaana miehelle, ja toinen sattuu toimimaan sitten kätilönä synnytyksessä. Elokuvan nimi "Musta Jää" täydentyy miehisen näkökulman voittaessa elokuvan lopussa, kun jokainen mies katsomossa miettii "mitä musta jää?".

Käsky- elokuvassa miehen suvunjatke esiintyy jonkinlaisena sovinnontekijänä, valkoisen (mutta oikeudenmukaisen) sotilaan lapsi punaiselle, räväkälle ja voimakkaalle naiselle. Mies kuolee sankarina, mutta äiti ja lapsi pitävät uskon tulevaisuuteen vahvana. Olkoonkin että Käsky käsittelee valtaa ja sukupuoliproblematiikkaa syväälisemmin kuin edellinen mainittu elokuva, ja päähenkilö tekee myös jonkinlaisen myönnytyksen oman sukupuolensa puolelle, on mainitsemani asetelma kuitenkin elokuvassa vahva.

Riisuttu mies - esittää vastenmielisen kuvan pappien henkisestä rappiosta ja käyttää kahden naisen asetelmaa hyvin yksipuolisesti välineinä miehen selvittäessään omia ongelmiaan. En muista, tuliko tässä tapauksessa kukaan raskaaksi. Luulisin että tuli, ainakin sitä yritettiin pitkin elokuvaa.

Toinen jalka haudasta - esittää kahden naisen tilanteen, yhteydessä uuden elämän mahdollisuuteen, edellisten virheiden poispyyhkimisenä, vähän kuten Blackout, jossa entinen elämä ja nainen on päähänlyöty naula, joka vasta itselleen totuudellisena pysymisen seurauksena tulee ulos.

Myönnän tähän kuitenkin, etten tohtinut kuluttaa aikaani Sooloilua ja Kolmistaan elokuviin, mutta luin synopsikset molemmista jotka kertoivat kaiken tarpeellisen. Molemmista elokuvista kirjoitetut muutamat rivit informoivat katsojaa ensimmäisenä siitä että tässä on nyt mies ja kaksi naista, erilaisissa tilanteissa.

Tietenkin on mahdollista nähdä naisten aseman yliotteena miehistä, jolloin naiset riitelevät miehistä kuin villieläimet eläimenraadosta, laskien miehen osan välineeksi. Kun mies kuolee, nainen on vapaa ja parhaimmassa tapauksessa hän on saanut prosessissa elämän suurimman lahjan, lapsen. Tämä on myös oikeutettu tapa havaita asetelma. Mustassa jäässä kaksi naista löytävät toisensa hulttiomiehen takia, ihastuvat toisiinsa ja lopulta saavat yhteisen lapsen, näinollen miestä ei enää tarvita, kuin oikeastaan siittämiseen.

Väittäisin kuitenkin, että jos esimerkiksi Mustassa Jäässä tämä oli tarkoitus, olisi fokus ollut enemmän naisten kohtaamisessa, ilman taustavirettä petturuudesta ja kostosta - jota motivoi mies. Elokuvan mies on hirvittävän vähän läsnä fyysisesti, mutta se on motiivi molempien naisten toimintaan. Jos tarina olisi kehittynyt naisten syvään ymmärrykseen toisistaan, eikä toispuoleiseen hyväksikäyttöön ja kieroutuneeseen yhteyteen lopussa, olisi helpompi nähdä elokuva "naisten elokuvana", nyt se on vaivalloista.

Voi siis kuitenkin olla, että olen lukenut elokuvia kuin piru raamattua, mutta nähdessäni näin monta elokuvaa peräkkäin, jossa teema toistui, jouduin jonkinlaiseen pakokauhun valtaan, osaksi myös siksi että tarinat pohjimmiltaan muistuttivat niin paljon toisiaan, ulkoiset puitteet vain vaihtuivat.

En varsinaisesti tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella, kuin että tunnen itseni miehenä hieman vähäarovoiseksi, sillä en selvästikään täytä elokuvien esittämää kuvaa suomalaisesta miehestä. Jossain määrin kokisin elokuvat myös hieman loukkaavana miehiä kohtaan, jos ajattelisin että elokuvat esittävät meille ihanteellisiä ihmisiä. Onneksi näin ei kuitenkaan mielestäni ole, vaan henkilöt ovat osa tarinaa joka kerrotaan jonkin ajatuksen välittämiseksi, ne eivät kuvasta suoranaisesti todellisuuden ihmisiä, vaan heillä on elokuvassa tehtävä.

Koska katselmuksestani on aikaa muistan varmaan monia juttuja väärin ja tiivistykset ovat hyvin yksinkertaistettuja, joten huomatessasi selkeän asiavirheen tekstissäni, pyydän että korjaat sen kommenttiosioon.