Enter the Void, Avatar, elokuvan muoto ja visuaalinen stimulaatio.

Enter the Voidia katsoessani vieressäni istuva, minulle siis täysin vieras, tyttö piti käsiä silmillään melko ison osan elokuvasta, silloin kun pää ei ollut uneliaisuudesta notkollaan. Elokuvan loputtua takapenkissä ollut mies nousi ylös ja totesi "Tämä oli kyllä todella paska!".

Elokuvan alkaessa reaktioni oli päällisin puolin melkolailla verrattavissa siihen, kun olin katsomassa Avataria 3D elokuvateatterissa. Koin, että nyt näen jotain, kirkasta, värikästä, aikaisemmasta näkökokemuksistani poikkeavaa, silmiä viehättävää/ärsyttävää; Enter the Voidin kohdalla en ollut heti varma. Tämä visuaalinen ärsyke piti vallassaan melko lailla elokuvan puoleen väliin saakka, jolloin aloin siihen hieman kyllästyä. Samoin kävi Avatarissa, vanhana Sci-fi nörttinä olin ekstaattisessa lapsenomaisessa onnen tilassa, kun näin värikkäitä avaruuskukkia ja hauskasti pyöriviä aluksia ja muuta vilisevää, mutta kun elokuvan puisevuus puski läpi, ennalta-arvattavuus ja vääjäämätön loppurymistely lähstyivät, vaikkakin olin jo antautunut sisällöttömän piirretyn viihdyttävään kuvavirtaan, takaraivoani jyrsi kyllästyneisyys. Piristävä trippi oli saavuttanut huippunsa ja laskeutuminen alkoi ja puudutti aivot.

(Huomio: En todellisuudessa ajattele, että Avatar ja Enter the Void olisivat missään määrin verrattavia elokuvia, enkä vertaa niitä nyt laadullisesti taikka sisällöllisesti toisiinsa.)
Enter the Voidin leijuva kamera alkoi myös lopulta harmittamaan, osittain samoista syistä kuin edellisessä: se ei enää viehättänyt, henkilöiden taria toki piti saada loppuun, mutta minkäänlaista yhteenvetoa en heidänsuhteen kaivannut, oli vain ajatus, teema, kierto. Osittain toivoin, että elokuvan muoto rikottaisiin, siihen tulisi jotain ilmaa, osittain arvostin jatkuvasti sitä, ettei näin tehty.

Puheet kuolleiden kirjasta, uudestisyntymästä ja yksittäiset huomautukset elämänasenteista olivat pintaraapaisuja, heittoja, jotka toki tarjosivat pohjaa ja syvyyttä, mutta jäivät melko ohuiksi. Tuhannennen kerran kameran sukeltaessa lamppuun huokaisin ehkä itsekin hieman hermostuneena ja pohdin, kuin Avatarissa, aliarvioidaanko minua nyt?Kuten muutkin Noen elokuvat, Enter the Void rakentuu yksinkertaisista palikoista toteutettuna visuaalisesti koukkuttavalla, uskaltaisin väittää; elokuvallisella tavalla. Niinkutsuttu tarinahan elokuvassa on melko yksinkertainen, samoin tapa jolla se esitellään: henkilöt puhuvat ensin asiasta joka sitten tapahatuu. Harvinaisen selkeää. Elokuva ei missään tapauksessa ole sekava. Tämä on niin hyvä, kuin huonokin juttu.

Avatarin, kuin monen muunkin kaltaisensa, juonenkuljetus ja ns. sisältö ovat selviä katsojalle välittömästi kun ne on asetettu näytteille (jos on sattunut niin, ettei ole nähnyt traileria) jonka jälkeen minkäänlaista yllätystä ei ole luvassa, vain rakennettuja, helppoja onnistumisenkokemuksia; "Jes! Mä arvasin!". Enter the Voidia katsoessa alkaa myös nopeasti odottamaan, että koska sielu pääsee takaisin kohtuun, koska ympyrä tiivistyy niin, ettei muuta vaihtoehtoa ole, mutta tuttuuden turvallisuutta se ei tarjoile, elokuvan lopussa ei tule mieleen todeta "mä arvasin". Sillä siihen kerronta ei perustu.Enter the Void vaatii kuitenkin nykyään niin harvinaista taitoa; antautumista, ei niinkään älyllistä analyysia. Mielestäni tämä viestietään katsojalle yksinkertaisella muotoseikalla: olette nyt päähenkilön pään sisällä, koette hänen trippinsä, kuulette hänen katkonaiset ajatuksensa.

Päähenkilön kehosta irtautumisen jälkeen sielu käy läpi ensin elämänvaiheet, sen jälkeen kiertää sykleissä lähimmäistensä läpi, sukellellen pyöreiden aukkojen ja valojen kautta syvemmälle spiraaliin, kunnes saavuttaa oman alkupisteensä. Muoto siis sisältää lähtökohtaisesti ennalta-arvattavuuden. Tämä nostaa esille keston.

Tosin sekin elokuvassa mainitaan, että DMT trippi kestää ikuisuuden, muttei se mielestäni ole riittävä peruste pitkitetylle elokuvalle, joka nyt ei kuitenkaan ikuisuutta kestä. On mielekästä pohtia, mitä elokuvaan olisi jäänyt, jos se olisi karsittu minimiin? Riipivän toistuvaa leijumisia olisi vähennetty ja saatu vain kosketus siitä, että nyt leijutaan, muiden elämä etenee, meillä ei ole siihen kosketusta. Tämä tietenkin myös nostaa kysymyksen, että jos tämä ajan tuoma ulottuvuus tuo jotain merkittävää elokuvaan lisää, onko se riittävän arvokasta? Mikä on silloin elokuvan sisältö, jos se ilmenee vain keston, muodon, kautta?

Elokuvallinen kuva saavuttaa maksimikestonsa ja vaihtuu toiseen, jossa se paljastuu, muuttuu, etenee. Luo sisältöä. Noella on kahdessa viimeisessä elokuvassaan selkeä kuvakerronnallinen tyyli, jonka sisällöllisyyttä ja mielekkyyttä on oikeutettua kyseenalaistaa. Oman kokemukseni mukaan se kuitenkin on naturalistinen ja samalla vieraantuneisuutta lisäävä, välinpitämätön ja eteerinen. En ole elokuvamaailmassa niin korkea auktoriteetti, että uskaltaisin väittää tämän olevan jotenkin vähäpätöistä tai vain jokin merkityksetön muotoseikka. Elokuvan kuva on kuitenkin sen tärkeimpiä kerrontatapoja ja verrattuna aikalaisiinsa, ei mielestäni ole perusteltua väittää Noen kuvaa sisällöttömäksi, sillä Noe pyrkii ulos yhdestä kuvasta, pakoilee freimin rajoitteita, niinkuin kokeellisessa elokuvassa tapana on ollut.
Kokeellisen elokuvan historia on pitkälti keskittynyt juuri välineeseen ja muotoon, tarinan eri ulottuvuuksien ja kerrontapajen etsintä elokuvassa liittyy elimellisesti myös tähän. Näytelmäelokuvan puolella Synecdoche New York tosin keskittyi onnistuneesti tarinankerronan, sen ajallisen ulottuvuuden kautta saamiin mahdollisuuksiin edetä ja porautua henkilöön. Youth With Out Youth jossain määrin samoin. Näissä elokuvissa ei siis kuvakieli ole taitavuudestaan huolimatta erityisen poikkeavaa. Trierin Direktøren for det hele edustaa taas samankaltaisuutta Noen elokuvien kanssa, jossa tarina on melko yksinkertainen, mutta kiinnostavan siitä tekee toteutustapa. On ehkä väärin kutsua näitä elokuvia "Kokeellisiksi" mutta perusteltua on väittää, että ne ovat vähintäänkin "progressiivisia".

Täytyy tässä vaiheessa myös sivuhuomautuksena kertoa, että olen ihminen jonka mielestä Transformes 2: The Revenge of the Fallen on viimevuosien suurimpia kokeellisia elokuvia. Selitys: elokuvassa ei ole samaistuttavia henkilöitä, elokuvan tarina on lähes käsittämätön, sisältöä ei käsittääkseni ole ja elokuvan tekeminen on maksanut enemmän kuin osaan kuvitella ja kaikki tämä raha on käytetty muotoon; siihen tehosteiden karnevaaliin joka sytyttää aivoissamme viihtymisen tunnetta stimuloidessaan silmiemme tappisoluja.

Eli, Enter the Void lukeutuu kokeelliseksi, suoraviivaisuudessaan kuitenkin eri lokeroon kuin kaikkien ihailema unimaakari Lynch taikka aavikkomystikko, symbolitykittäjä Jodorowsky.

Vaikka Enter the Void oli minusta ylimitoitettu, kotiin päästyäni en kuitenkaan koe että se aika olisi hukkaan heitetty. Se ei välttämättä ollut hyvä ratkaisu, mutta koska mm. tylsimmän elokuvan paikasta mielessäni taistelee joko Batman & Robin tai Muumio, en voi väittää kokeneeni että aikaani olisi tuhlattu. Kun ajattelee postmodernin Hollywoodin popcornipojua Tarantinoa, jonka Pulp Fictionin jälkeiset elokuvat ovat kuin luokan tähtioppilaan tarravihko kaikessa kylmyydessään ja kiiltelevyydessään, on EtV:n jokainen minuutti oli minulle nautittavampi.
Avatarin henkilöt olivat karikatyyrejä, selkeästi määriteltävissä. Samaa voisi sanoa Enter the Voidista. Henkilöistä ei annettu järin moniuloitteista kuvaa. Toisaalta, näin taannoin 5 ja puolituntisen elokuvan Carlos, joka ei kestossaan saanut aikaiseksi juuri minkäänlaista hahmoanalyysiä. Päähenkilö oli kokoajan etäinen ja vähän vituttava. Ehkä se oli tarkoituskin. Verrattuna vaikka Profeettaan, joka normielokuvan mitassaan kertoo äärimmäisen herkästi henkilöstään, voisi tätä seikkaa kummastella, mutta tässä palataan muotoon; Elokuvan muoto, kerrontatapa määrittelee pitkälti sen, miten lähelle henkilöä päästään tai miten lähelle häntä on tarkoitus päästä. Avatarissa karikatyyrimäisyyden vuoksi, EtV:ssa leijuva kamera ei yksinkertaisesti mahdollista kuin pintaraapaisun henkilöihin, tai ehkä Noe ei onnistunut saamaan henkilöhinsä syvyyttä. Henkilöiden keskustelut työn orjuuttavasta luonteesta lisäsi tietenkin elokuvaan jonkinasteista pihviä ja päähenkilön uravalinnan vuoksi tässä tilanteessa ollaan, mutta koin nuokin nopeat informaatiot osana hentoa kudosta jonka avulla katsoja voisi kokea jotain henkilöitä kohtaan, eikä varsinaisesti kannustuksena laajempaan yhteiskuntakritiikkiin.

Helposti hauskoja hahmoja jotka piristävät pakettia löytyi toki, mm. geneerinen mutta toimiva huumediileri ja hänen läävänsä. Mutta, muoto myös antaa meidän ymmärtää, että oikeastaan me olemme päähenkilö, meidät pakotetaan kokemaan päähenkilön elämä ja kuolema. Noe haluaa antaa meille tämän tripin, ja henkilön menneisyys on läsnä selittämässä nykyisyyttä, jotta ymmärtäisimme edes vähän siitä, miksi hän oli sellainen kuin oli.









Vaikkakin psykedeliakuvauksia on tehty mielinmäärin, Blueberry, Avaruusseikkailu 2001 ja Trippi nyt esimerkiksi, eihän EtV ole pelkkä trippikuvaus, vaikka sekin tulkinta on mahdollinen, mutta jos näin on, onhan se sellaisenakin merkittävä. Jo pitkän tradition omaavat psykedeliakuvat eivät EtV:n screentimeä juurikaan vaatineet ja se, mikä oli, oli ansioikkaasti toteutettu. Yhteys Avaruusseikkailu 2001 loppuosaan on myös kiinnostava, sillä EtV alkaa värityktyksellä, ja vielä psykedeliatripin alkaessa kuvamaailma on katsojalle melko uutta ja siihen on vielä totuteltava. Psykedeliakohtaus toimii rauhoittavana ja näköhermoja hivelevänä, vaatien antautumaan. Jos sen haluaa ottaa vastaan. Psykedeliakuvasto on hyvin sumuista ja muistuttaa sitä miltä näyttää kun painaa silmäluomia sormilla, eikä näin siis keskitytä elokuvissa usen nähtyihin huumehallusinaatioiden symboliseen maailmaan. Kohtauksen jälkeen elokuva tuntuu pitkään siltä, kuin 2001:n psykedeliakohtauksen jälkeinen aika tuntuu, jokin on sijoiltaan, jokin on vinossa, mutta irrallisuus estää saamasta siitä otteen. Huomioitavaa on myös elokuvien samankaltainen lopputilanne.
Kuten Irreversible, Enter the Voidin teemat olivat nivottu erottamattomasti elokuvan muotoon. Ei tuollaisella tyylillä voi kertoa tarinaa, missä rikas poikamies ottaa otteen elämästään, oppii vastuuta ja löytää kumppanin. Tässä mielessä elokuva oli harvinaisen onnistunut, vaikkakaan ei yhtä häkellyttävä, kuin Irreversible aikoinaan oli, pikemminkin tyynnytelty versio siitä. En tiedä korvaako seikkaa se, tämä elokuva oli huomattavasti positiivisempi ja toiveikkaampi.

Perustuiko Tokion valinta lokaatioksi noenvalojen täyttämä ympäristö? Valo oli, kuten monesti kuoleman ja elämän välistä tilaa kuvattaessa, tärkeä elementti. Tokion kaduilla ei näy luonnollisuutta ja elokuvan todellinen Tokio sekoittuu pienoismalliTokioon.. Julistettuani asetelman yksinkertaisuutta tämä kuitenkin jäi minulle arvoitukseksi.

Tämä oli selvennys siitä, miksi mielestäni ei ole oikeutettua todeta että Enter the Void oli "paska leffa." Eikä vain siksi, että on niitä paskempiakin. Kuten Trierin Antichristin tapauksessa, totean myös tässä: Älkää katsoko tätä kotona, dvdltä, pausenappi syyhyten. Teatterin pimeyden, suljetun, intiimin muttei kuitenkaan yksityisen tilan merkitys on joissakin elokuvissa lähes yhtä suuri, kuin katsottavan elokuvan tarina.