perjantaina, syyskuuta 10, 2010

Enter the Void, Avatar, elokuvan muoto ja visuaalinen stimulaatio.

Enter the Voidia katsoessani vieressäni istuva, minulle siis täysin vieras, tyttö piti käsiä silmillään melko ison osan elokuvasta, silloin kun pää ei ollut uneliaisuudesta notkollaan. Elokuvan loputtua takapenkissä ollut mies nousi ylös ja totesi "Tämä oli kyllä todella paska!".

Elokuvan alkaessa reaktioni oli päällisin puolin melkolailla verrattavissa siihen, kun olin katsomassa Avataria 3D elokuvateatterissa. Koin, että nyt näen jotain, kirkasta, värikästä, aikaisemmasta näkökokemuksistani poikkeavaa, silmiä viehättävää/ärsyttävää; Enter the Voidin kohdalla en ollut heti varma. Tämä visuaalinen ärsyke piti vallassaan melko lailla elokuvan puoleen väliin saakka, jolloin aloin siihen hieman kyllästyä. Samoin kävi Avatarissa, vanhana Sci-fi nörttinä olin ekstaattisessa lapsenomaisessa onnen tilassa, kun näin värikkäitä avaruuskukkia ja hauskasti pyöriviä aluksia ja muuta vilisevää, mutta kun elokuvan puisevuus puski läpi, ennalta-arvattavuus ja vääjäämätön loppurymistely lähstyivät, vaikkakin olin jo antautunut sisällöttömän piirretyn viihdyttävään kuvavirtaan, takaraivoani jyrsi kyllästyneisyys. Piristävä trippi oli saavuttanut huippunsa ja laskeutuminen alkoi ja puudutti aivot.

(Huomio: En todellisuudessa ajattele, että Avatar ja Enter the Void olisivat missään määrin verrattavia elokuvia, enkä vertaa niitä nyt laadullisesti taikka sisällöllisesti toisiinsa.)

Enter the Voidin leijuva kamera alkoi myös lopulta harmittamaan, osittain samoista syistä kuin edellisessä: se ei enää viehättänyt, henkilöiden taria toki piti saada loppuun, mutta minkäänlaista yhteenvetoa en heidänsuhteen kaivannut, oli vain ajatus, teema, kierto. Osittain toivoin, että elokuvan muoto rikottaisiin, siihen tulisi jotain ilmaa, osittain arvostin jatkuvasti sitä, ettei näin tehty.

Puheet kuolleiden kirjasta, uudestisyntymästä ja yksittäiset huomautukset elämänasenteista olivat pintaraapaisuja, heittoja, jotka toki tarjosivat pohjaa ja syvyyttä, mutta jäivät melko ohuiksi. Tuhannennen kerran kameran sukeltaessa lamppuun huokaisin ehkä itsekin hieman hermostuneena ja pohdin, kuin Avatarissa, aliarvioidaanko minua nyt?Kuten muutkin Noen elokuvat, Enter the Void rakentuu yksinkertaisista palikoista toteutettuna visuaalisesti koukkuttavalla, uskaltaisin väittää; elokuvallisella tavalla. Niinkutsuttu tarinahan elokuvassa on melko yksinkertainen, samoin tapa jolla se esitellään: henkilöt puhuvat ensin asiasta joka sitten tapahatuu. Harvinaisen selkeää. Elokuva ei missään tapauksessa ole sekava. Tämä on niin hyvä, kuin huonokin juttu.

Avatarin, kuin monen muunkin kaltaisensa, juonenkuljetus ja ns. sisältö ovat selviä katsojalle välittömästi kun ne on asetettu näytteille (jos on sattunut niin, ettei ole nähnyt traileria) jonka jälkeen minkäänlaista yllätystä ei ole luvassa, vain rakennettuja, helppoja onnistumisenkokemuksia; "Jes! Mä arvasin!". Enter the Voidia katsoessa alkaa myös nopeasti odottamaan, että koska sielu pääsee takaisin kohtuun, koska ympyrä tiivistyy niin, ettei muuta vaihtoehtoa ole, mutta tuttuuden turvallisuutta se ei tarjoile, elokuvan lopussa ei tule mieleen todeta "mä arvasin". Sillä siihen kerronta ei perustu.Enter the Void vaatii kuitenkin nykyään niin harvinaista taitoa; antautumista, ei niinkään älyllistä analyysia. Mielestäni tämä viestietään katsojalle yksinkertaisella muotoseikalla: olette nyt päähenkilön pään sisällä, koette hänen trippinsä, kuulette hänen katkonaiset ajatuksensa.

Päähenkilön kehosta irtautumisen jälkeen sielu käy läpi ensin elämänvaiheet, sen jälkeen kiertää sykleissä lähimmäistensä läpi, sukellellen pyöreiden aukkojen ja valojen kautta syvemmälle spiraaliin, kunnes saavuttaa oman alkupisteensä. Muoto siis sisältää lähtökohtaisesti ennalta-arvattavuuden. Tämä nostaa esille keston.

Tosin sekin elokuvassa mainitaan, että DMT trippi kestää ikuisuuden, muttei se mielestäni ole riittävä peruste pitkitetylle elokuvalle, joka nyt ei kuitenkaan ikuisuutta kestä. On mielekästä pohtia, mitä elokuvaan olisi jäänyt, jos se olisi karsittu minimiin? Riipivän toistuvaa leijumisia olisi vähennetty ja saatu vain kosketus siitä, että nyt leijutaan, muiden elämä etenee, meillä ei ole siihen kosketusta. Tämä tietenkin myös nostaa kysymyksen, että jos tämä ajan tuoma ulottuvuus tuo jotain merkittävää elokuvaan lisää, onko se riittävän arvokasta? Mikä on silloin elokuvan sisältö, jos se ilmenee vain keston, muodon, kautta?

Elokuvallinen kuva saavuttaa maksimikestonsa ja vaihtuu toiseen, jossa se paljastuu, muuttuu, etenee. Luo sisältöä. Noella on kahdessa viimeisessä elokuvassaan selkeä kuvakerronnallinen tyyli, jonka sisällöllisyyttä ja mielekkyyttä on oikeutettua kyseenalaistaa. Oman kokemukseni mukaan se kuitenkin on naturalistinen ja samalla vieraantuneisuutta lisäävä, välinpitämätön ja eteerinen. En ole elokuvamaailmassa niin korkea auktoriteetti, että uskaltaisin väittää tämän olevan jotenkin vähäpätöistä tai vain jokin merkityksetön muotoseikka. Elokuvan kuva on kuitenkin sen tärkeimpiä kerrontatapoja ja verrattuna aikalaisiinsa, ei mielestäni ole perusteltua väittää Noen kuvaa sisällöttömäksi, sillä Noe pyrkii ulos yhdestä kuvasta, pakoilee freimin rajoitteita, niinkuin kokeellisessa elokuvassa tapana on ollut.

Kokeellisen elokuvan historia on pitkälti keskittynyt juuri välineeseen ja muotoon, tarinan eri ulottuvuuksien ja kerrontapajen etsintä elokuvassa liittyy elimellisesti myös tähän. Näytelmäelokuvan puolella Synecdoche New York tosin keskittyi onnistuneesti tarinankerronan, sen ajallisen ulottuvuuden kautta saamiin mahdollisuuksiin edetä ja porautua henkilöön. Youth With Out Youth jossain määrin samoin. Näissä elokuvissa ei siis kuvakieli ole taitavuudestaan huolimatta erityisen poikkeavaa. Trierin Direktøren for det hele edustaa taas samankaltaisuutta Noen elokuvien kanssa, jossa tarina on melko yksinkertainen, mutta kiinnostavan siitä tekee toteutustapa. On ehkä väärin kutsua näitä elokuvia "Kokeellisiksi" mutta perusteltua on väittää, että ne ovat vähintäänkin "progressiivisia".

Täytyy tässä vaiheessa myös sivuhuomautuksena kertoa, että olen ihminen jonka mielestä Transformes 2: The Revenge of the Fallen on viimevuosien suurimpia kokeellisia elokuvia. Selitys: elokuvassa ei ole samaistuttavia henkilöitä, elokuvan tarina on lähes käsittämätön, sisältöä ei käsittääkseni ole ja elokuvan tekeminen on maksanut enemmän kuin osaan kuvitella ja kaikki tämä raha on käytetty muotoon; siihen tehosteiden karnevaaliin joka sytyttää aivoissamme viihtymisen tunnetta stimuloidessaan silmiemme tappisoluja.

Eli, Enter the Void lukeutuu kokeelliseksi, suoraviivaisuudessaan kuitenkin eri lokeroon kuin kaikkien ihailema unimaakari Lynch taikka aavikkomystikko, symbolitykittäjä Jodorowsky.

Vaikka Enter the Void oli minusta ylimitoitettu, kotiin päästyäni en kuitenkaan koe että se aika olisi hukkaan heitetty. Se ei välttämättä ollut hyvä ratkaisu, mutta koska mm. tylsimmän elokuvan paikasta mielessäni taistelee joko Batman & Robin tai Muumio, en voi väittää kokeneeni että aikaani olisi tuhlattu. Kun ajattelee postmodernin Hollywoodin popcornipojua Tarantinoa, jonka Pulp Fictionin jälkeiset elokuvat ovat kuin luokan tähtioppilaan tarravihko kaikessa kylmyydessään ja kiiltelevyydessään, on EtV:n jokainen minuutti oli minulle nautittavampi.

Avatarin henkilöt olivat karikatyyrejä, selkeästi määriteltävissä. Samaa voisi sanoa Enter the Voidista. Henkilöistä ei annettu järin moniuloitteista kuvaa. Toisaalta, näin taannoin 5 ja puolituntisen elokuvan Carlos, joka ei kestossaan saanut aikaiseksi juuri minkäänlaista hahmoanalyysiä. Päähenkilö oli kokoajan etäinen ja vähän vituttava. Ehkä se oli tarkoituskin. Verrattuna vaikka Profeettaan, joka normielokuvan mitassaan kertoo äärimmäisen herkästi henkilöstään, voisi tätä seikkaa kummastella, mutta tässä palataan muotoon; Elokuvan muoto, kerrontatapa määrittelee pitkälti sen, miten lähelle henkilöä päästään tai miten lähelle häntä on tarkoitus päästä. Avatarissa karikatyyrimäisyyden vuoksi, EtV:ssa leijuva kamera ei yksinkertaisesti mahdollista kuin pintaraapaisun henkilöihin, tai ehkä Noe ei onnistunut saamaan henkilöhinsä syvyyttä. Henkilöiden keskustelut työn orjuuttavasta luonteesta lisäsi tietenkin elokuvaan jonkinasteista pihviä ja päähenkilön uravalinnan vuoksi tässä tilanteessa ollaan, mutta koin nuokin nopeat informaatiot osana hentoa kudosta jonka avulla katsoja voisi kokea jotain henkilöitä kohtaan, eikä varsinaisesti kannustuksena laajempaan yhteiskuntakritiikkiin.

Helposti hauskoja hahmoja jotka piristävät pakettia löytyi toki, mm. geneerinen mutta toimiva huumediileri ja hänen läävänsä. Mutta, muoto myös antaa meidän ymmärtää, että oikeastaan me olemme päähenkilö, meidät pakotetaan kokemaan päähenkilön elämä ja kuolema. Noe haluaa antaa meille tämän tripin, ja henkilön menneisyys on läsnä selittämässä nykyisyyttä, jotta ymmärtäisimme edes vähän siitä, miksi hän oli sellainen kuin oli.









Vaikkakin psykedeliakuvauksia on tehty mielinmäärin, Blueberry, Avaruusseikkailu 2001 ja Trippi nyt esimerkiksi, eihän EtV ole pelkkä trippikuvaus, vaikka sekin tulkinta on mahdollinen, mutta jos näin on, onhan se sellaisenakin merkittävä. Jo pitkän tradition omaavat psykedeliakuvat eivät EtV:n screentimeä juurikaan vaatineet ja se, mikä oli, oli ansioikkaasti toteutettu. Yhteys Avaruusseikkailu 2001 loppuosaan on myös kiinnostava, sillä EtV alkaa värityktyksellä, ja vielä psykedeliatripin alkaessa kuvamaailma on katsojalle melko uutta ja siihen on vielä totuteltava. Psykedeliakohtaus toimii rauhoittavana ja näköhermoja hivelevänä, vaatien antautumaan. Jos sen haluaa ottaa vastaan. Psykedeliakuvasto on hyvin sumuista ja muistuttaa sitä miltä näyttää kun painaa silmäluomia sormilla, eikä näin siis keskitytä elokuvissa usen nähtyihin huumehallusinaatioiden symboliseen maailmaan. Kohtauksen jälkeen elokuva tuntuu pitkään siltä, kuin 2001:n psykedeliakohtauksen jälkeinen aika tuntuu, jokin on sijoiltaan, jokin on vinossa, mutta irrallisuus estää saamasta siitä otteen. Huomioitavaa on myös elokuvien samankaltainen lopputilanne.
Kuten Irreversible, Enter the Voidin teemat olivat nivottu erottamattomasti elokuvan muotoon. Ei tuollaisella tyylillä voi kertoa tarinaa, missä rikas poikamies ottaa otteen elämästään, oppii vastuuta ja löytää kumppanin. Tässä mielessä elokuva oli harvinaisen onnistunut, vaikkakaan ei yhtä häkellyttävä, kuin Irreversible aikoinaan oli, pikemminkin tyynnytelty versio siitä. En tiedä korvaako seikkaa se, tämä elokuva oli huomattavasti positiivisempi ja toiveikkaampi.

Perustuiko Tokion valinta lokaatioksi noenvalojen täyttämä ympäristö? Valo oli, kuten monesti kuoleman ja elämän välistä tilaa kuvattaessa, tärkeä elementti. Tokion kaduilla ei näy luonnollisuutta ja elokuvan todellinen Tokio sekoittuu pienoismalliTokioon.. Julistettuani asetelman yksinkertaisuutta tämä kuitenkin jäi minulle arvoitukseksi.

Tämä oli selvennys siitä, miksi mielestäni ei ole oikeutettua todeta että Enter the Void oli "paska leffa." Eikä vain siksi, että on niitä paskempiakin. Kuten Trierin Antichristin tapauksessa, totean myös tässä: Älkää katsoko tätä kotona, dvdltä, pausenappi syyhyten. Teatterin pimeyden, suljetun, intiimin muttei kuitenkaan yksityisen tilan merkitys on joissakin elokuvissa lähes yhtä suuri, kuin katsottavan elokuvan tarina.

tiistaina, heinäkuuta 27, 2010

Inception ja länsimainen tuhoutunut alitajunta Reloaded

Harmittaa kirjoittaa toistamiseen jossain määrin niinkin apeasta elokuvasta kuin Inception. Todetessani kyseisen elokuvan tarjoaman maailman kylmäksi ja markkinatalouden läpikoitaisesti syövyttäväksi, heräsi tänään mielessäni hauskempi ajatus, joka on ollut monelle varmaan täysin ilmeinen alusta asti.

Inceptionissa esitellään tasot; elokuvan todellisuus ja sen jälkeen unitasot; Ensimmäinen uni, uni unen sisällä, uni sen sisällä ja sen sisällä ja tyhjä tajunta, limbo. On arkkitehteja ja Uneksijoita, joita käytetään viemään kohde unen maailmaan, jotta kohde kokisi unen todelliseksi.

Ilmeistä on, että kyse on elokuvanteon vertauskuvasta. Inception siis esittelee sen koneiston, miten katsojille luodaan elokouvan maailma, samaistumisen kohteita ja lopulta istutetaan ideoita. Kun he käyvät näkemään unia, me astumme teatteriin.

Päähenkilö on kuitenkin ryvettynyt ja henkisesti tuhoutunut mies, joka on tämän kuvamaailman syövyttämä ja tuhoama. Nykyaikainen ihminen. Päähenkilö ei myöskään enää voi luoda koska ei voi kontrolloida alitajuntaansa. Niin sanotut vakavat ongelmat puskevat läpi. Miksi päähenkilö sitten on niin ahdistunut (sen lisäksi että vaimo on tietenkin kuollut ja kytät jahtaa ja kaikkea muuta paskaa)?

Koska se sisältö, unien tai unikuvien maailma on kylmä ja tyhjä, toistuva, puuduttava. Mitä syvemmälle mennään, päädytään aina samoihin ongelmiin "isäni ei rakasta minua" tai "vaimo jätti" ja tämä vaikuttaa väistämättä johtavan aina James Bond- tapaiseen moottorikelkka sotimiseen. Eihän sellaista kukaan ihminen kestä! Varmasti lakkaisin itsekin uneksimasta (tekemästä elokuvia) jos se olisi se ainut vaihtoehto!

Narsismi, tyhjäpäiset toimintakohtaukset geneerisessä kuvastossa, yksinkertaiset ihmisen tragediat, oma riittämättömyys jyräävät. Yksinkertaiset juoniratkaisut, oikoreitit läpi kiinnostavien sokkeloiden! (elokuvaan, tai siis uneen suunniteltiin sokkelo, joka piti lopulta kuitenkin ohittaa täysin!!) Uusi sukupolvi on aina parempi (kuten tässä uusi tyttö arkkitehtina, näkee ongelmat, osaa ne ratkaista). Kuka sellaista jaksaa?

Näin nähtynä Inception on traaginen kritiikki nykyelokuvakulttuurista ja lohduton kuvaus sen tekijöistä. Get out before its too late.

Tämä tulkinnan mahdollisuus ei kuitenkaan mielestäni oikeuta sitä 2h30min James Bond toimintaa mitä täytyi kärsiä läpi ja siinä ehkä piileekin tämän tulkinnan probleema.

maanantaina, heinäkuuta 26, 2010

Inception ja länsimainen tuhoutunut alitajunta

Inception, hieno elokuva. Varsin viihdyttävä koko kestonsa ajan, sisältää muutamia hienoja ideoita ja ajatuksia; miten ideat riivaavaat mielen ja miten unessa kokemus ajasta muuttuu hauskasti. Jo elokuvaa katsellessani reagoin yhteen mielestäni hälyyttävään seikkaan.

Inception tapahtuu alitajunnan syövereissä, unien arvaamattomassa maailmassa ja vaikkakin elokuvassa esitellään se, miten nämä kyseiset unitilat rakennetaan kyseistä kohdetta varten ja tätä tehtävää varten on Arkkitehteja, jotta uni tuntuisi "uskottavalta", on kuitenkin se, millaiseen mielikuvamaailmaan astutaan lopulta äärimmäisen kyseenalainen.

Nolanille tavalliseen tyyliin hän on päättänyt olla erottamatta unta ja todellisuutta millään visuaalisella kikalla ja sehän on erittäin hyvä. Ei minunkaan unissani ole savukoneita tai vääristyneitä linssejä. Mutta kuitenkin tämä ns. "realismi" johtaa seikkaan joka on koko elokuvan ja koko Hollywood elokuvakoneiston ja sitä kautta niille elokuville altistuvien ihmisten ongelma.

Inceptionin realismi ja niinikään myös alitajunnan tuottama mielikuvitusmaailma on niin kylmää, kankeaa ja vieraantunutta, että ahdistaa. Ja ennen kaikkea se, että pilvenpiirtäjäkaupungista siirrytään "syvemmälle" ja päädytään lumiselle vuorelle laskemaan sotavarustuksessa kohti jonkinlaista armeijan linnoitusta, commandovarusteet ja rynnäkkökiväärit käsissä, viestii jo siitä, että amerikkalaisen (ja sen mukana pian myös kaikkien länsimaalaisten) alitajunnan on läpeensä täyttänyt amerikkalainen tomintaelokuva kuvasto. Kaikki Inceptionin tarjoamat visiot alitajunnan sokkeloista ja salaisista paikoista, olitvat kuin Casino Royalen kuvakäsikirjoituksista. Kalliita hotelleja, suuria kaupunkeja, nopeita autoja, kommandoja. Hotellin käytävillä pukumiehet ampuvat toisiaan...!?

Ongelma tässä kuvastossa on juurikin siinä, että ainakin minulle tuli vaikutelma, että kun nyt unet halutaan kuvata "realistisina" tuollainen kuvasto kuitenkin on juuri sellaista fantasiakuvastoa jota muutenkin amerikkalainen maailmanvalloituspropaganda haluaa levittää. Ns. aikuisten satuja, missä charmikas mutta vaarallinen James Bond juoksee ja ampuu smokissa, eikä hikoile eikä koe tunnontuskia tappamisesta ja jossain odottaa täysin meikattu iltapuvussa oleva nainen.

Tuo on elokuvien alitajuntaa. Elokuvien kollektiivista kuvastoa, mutten voi uskoa, että yksikään ihminen kokee omien salaisuuksiensa olevan jättimäisessä pankissa futuristisessa kassakaapissa, jos omat salaisuudet löytyvät kaukaa oman mielen syvimmistä sopukoista. Itselläni ne ehkä löytyisivät lapsuuden kodistani tai lapsuuteni kesämökin salaisista paikoista, portaiden alta jossa on laatikollinen erilaisia nappeja. Sitä ei vartioi pukumiehet rynnäkkökiväärein, vaan sisiliskot ja Lissi-mummu, tai Remu-kissa. Eikä elämänkumppanini olisi juuri menossa johonkin cocktailkutsuille muistini sopukoissa, vaan luultavasti kotona aamutakissa, juuri suihkusta tulleena. Mutta nämähän ovat vain minun kokemuksiani.

Ehkei Inceptionin kuvasto olekaan niin poikkeuksellisen painostavaa kuin ensin tuntui. Onhan sitä tarjottu juo vuosia meille omaksuttavaksi. Matrix tapahtuu täysin samoissa lavasteissa, vaikka siinäkin maailmassa olisi käytännössä mahdollista "mikä vain". Siinä asia kuitenkin selittyy hieman sillä, että Matrixin maailma on robottien luoma ihmisille ja siitä kylmä, kliininen nahkatakkihyppely jotenkin saa potkua. Kauniit ja Rohkeat, Miami Vice, Nolanin Batmanit jossa ennen goottihenkinen Gotham näyttää nyt häkellyttävästi geneeriseltä pilvenpiirtäjäsuurkaupungilta.. ja kuten jo mainittu; James Bondit ovat pelkästään tätä fantasiakuvastoa.

Kuka oikeasti rakentaisi järjettömän pilvenpiirtäjäkaupungin, jos eläisi maailmassa jossa itse voisi jumalan tavoin luoda kaiken? Pilvenpiirtäjäkaupungin, ilman ensimmäistäkään puuta tai pensasta. Ruohikkoa ei missään, paitsi ainoastaan muistikuvassa omista lapsistaan, he istuvat nurmikolla, ovathan ne lapsia. Aikuisten maailmassa betonia, lasia, hienoja arkkitehtuurisia kikkoja. Ja merenranta heti vieressä. muttei mitään vihreää missään.

Haluaako siis ihminen lopulta oikeasti näitä asioita? Kalliita pukuja, tyylitellyn kampauksen, kiiltäviä autoja ja tepastella lasisessa pilvenpiirtäjässä? Jos hollywood toimintaelokuvia, jotka ovat itsessään jo jonkinlaisia kuvia alitajunnan haluista ja tarpeista, on uskomista, niin kyllä. Täytynee myös mainita, että tämä kuvasto on länsimaisen kapitalismin kuvastoa. Länsimaisen kasvun, riiston, menestyksen, vaurauden, pörssimeklarien märkien päiväunien. Eli tämän hetken, tämän kulttuurisen tilanteen äärikuvia, ehkä alussa nähdyt mielenosoittajat aasialaisen bisnesmiehen unessa yrittivät viestiä siitä kääntöpuolesta, jonka sellainen elämäntapa aiheuttaa.

Ehkä Inception herätti tähän vain siksi, että se sanoi suoraan kuin idiootille "tältä sinunkin alitajuntasi pian näyttää, näitä asioita sinäkin haluat". Juurimainitussa ympäristössä tärkeää ihmiselle näiden kuvien mukaan on menestys, sosiaalinen status, ydinperhe. Mies, nainen 2 pellavapäistä lasta.

Mutta merkityksen, mysteerin ja ennenkaikkea luonnollisuuden puute näissä alitajunnan kuvissa on se, joka nostaa karvat pystyyn. Elokuvan päähenkilön vaimo vainosi häntä alitajuntansa sopukoissa ja heilui iltapuvuissa ja meikeissä, seksuaalisuuden, kosketuksen ja läheisyyden tai minkäänlaisen lämmön loistaessa poissaolollaan. Vain silloin kun mies on menettänyt onnistuneen elämän statukset, kodin,vaimon ja lapset, vaikkei muistoissakaan tunne heidän läsnäoloaan tai kaipaa heidän kosketustaan, hänen alitajuntansa alkaa säröilemään, ja silloin pilvenpiirtäjät murtuvat. vesi täyttää kaupungin ja pukumiehet tulevat mustissa autoissaan konekiväärit käsissä ja takaa ajo moottorikelkoilla voi alkaa. En kaipaa kiemuroita ja hyppiviä tonttuja, mutta pelkään sitä kylmyyttä ja vieraantuneisuutta ihmisestä, kehosta ja luonnosta joka vahvasti rapakontakaa välittyy.
Kun ihminen kertoo unistaan, on kiinnostavampaa oikeastaan se, mitä jätetään kertomatta tai mikä välittyy rivien välistä. Joita hävetään tai jotka koetaan liian raskaina. Monet ovat huomanneet sen jo Inceptionin tapauksessa, toivottavasti pian koko elokuvakulttuurin suhteen, niin Amerikan kuin Suomenkin.

Nyt aamupalaa syödessä mieleeni juolahti The Road, jonka jokseenkin tavanomaiset, mutta karuudessaan vahvat kuvat kuolemasta, kaaoksesta ja maailmanlopusta, ainakin minun defenssini läpäisivät. Sen kuvaava maailma oli kuin yksi niistä maailmanlopun unista, joita näen. Ja, no, Antichrististä puhumattakaan.

lauantaina, huhtikuuta 17, 2010

Invictus vs. Shutter Island, Paha perhe vs. Havukka-ahon ajattelija

Sain koulussa tehtäväkseni katsoa 4 elokuvaa ja vertailla niitä pareina keskenään. Tekstiin sisältyy oletus, että lukija on nähnyt nämä kyseiset elokuvan, tämän takia teksti ei sisällä juonikuvauksia yms..

INVICTUS ja SHUTTER ISLAND

Ensisijainen elokuvia yhdistävä seikka on, että molemmat ovat pitkän linjan, jokseenkin tasokkaiden ohjaajien tuotoksia, jotka ovat täydellisiä pohjanoteerauksia.

Invictuksen tapauksessa tilanne harmittavampi, sillä yksi elokuvan ns. päähenkilöistä on Nelson Mandela ja jossain määrin elokuva kertoo myös hänen tarinansa. Tästä herää kuitenkin kysymys, että mitä on liikkunut ohjaajan mielessä kun hän on venyttänyt elokuvansa yli kaksituntiseksi, antaen kuitenkin siitä suunnattoman paljon aikaa, lopussa vielä hidastetulle, rugbyn pelaamiselle. Mandelaa ei voi kutsua päähenkilöksi, sillä hän pääasiassa vain istuu eri tuoleilla ja hahmo on kuin maahan lyöty lyhtypylväs, jokseenkin kirkas, mutta liikkumaton. Mandelassa ei tapahdu minkäänlaista kehitystä suuntaan tai toiseen, kuin ei myös Matt Damonin esittämässä rugbyvalmentajassakaan. Tästä päästään elokuvan ongelmaan, siinä ei ole päähenkilöä, vain kaksi henkilöä, jotka puuhaavat jotain.

Filmihullu 1/10 arvosteli Shutter Islandin maasta taivaaseen. Kun arvostelija hellitti otteensa kirjan ylistämisestä ja siitä kuinka suuri Scorsese selätti ns. mahdottoman tehtävän ja saanut aikaan "geneerisillä elementeillä tietoisesti pelaavan, kuitenkin samalla niiden ohi ja ylitse kohoavan subliimin fantasmagorian, joka lopulta niittaa katsojan penkinpohjaan pala kurkussa ihmettelemään kaiken tämän järjettömän vanitasin perimmäistä tarkoistusta", jäin hetkeksi miettimään olinko nähnyt saman elokuvan.

Vaikkakin voi olla genrelle ominaista esitellä henkilöt ja tilanne niin, että päähenkilö seisoo paikallaan ja kertoo ns. tärkeät faktat, (jotka tietenkin ovat vain simänlumetta), on se kuitenkin niin kammottavan huonoa elokuvakerrontaa että tästä hetkestä lähtien elokuvaa katsoo epäuskon ja tuskastuneisuuden tunteita kokien, vai oliko tämä sitä tietoista pelaamista? Olisiko tästä pitänyt syntyä ajatus "Eihän Scorsese näin voin tehdä!" ? Jos näin oli, tämä epäilys olisi pitänyt jotenkin lunastaa. Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, että jokainen katsoja odottaa lopussa tapahtuvaa paljastusta tai käännettä, ja ennen sitä tarinan ja henkilöiden pitäisi viedä mukanaan. Jännitettä ei voi syntyä jokaisen hahmon ollessa äärimmäinen karikatyyri ja jopa lavastuksen korostaessa koko elokuvallisen rakennelman falskiutta, mikään ei juurikaan herätä mielenkiintoa, ja 3/4 elokuvasta katsoja tuskailee että "koska se nyt löytää sen tyypin ja sitten tämä juttu selviää."

Elokuva on hetken kiinnostava lopussa, kun päähenkilö hyväksyy itsensä ja odotamme miten hän siihen reagoi. Tämä odotus kuitenkin palkitaan sanomalla katsojalle ”Jos et kestä totuutta, elämää tai itseäsi, ota lobotomia.” niin kuin elokuvan päähenkilö lopussa päätti tehdä. Koska elokuva ei millään tavalla jättänyt kysymystä ilmaan ”valitsiko hän sen vai oliko hän taas vaipunut illuusioonsa” tai ylipäätään mitään ajatusta mistään, näyttäytyy mielestäni koko edellinen kaksituntinen erittäin hämmentävässä, moraalisesti arveluttavassa valossa. Kun on kaksi tuntia katsellut visuaaliessti hienoja mutta ylidramaattisia ja sen takia luotaantyöntäviä unia ja flasbackejä, jotka ovat kuin harmittavia kuvituksia "Psykoanalyysin perusteet"-oppikirjasta, milloin rakastetusta tuhkana, milloin keskitysleirien uhreista, ja nähnyt ties kuinka monetta kertaa rakastetun palavan tai sulavan vedenmukana pois, alkaa tämä kehno symbolinen tykitys tulla korvista ulos. Filmihullun mukaan Shutter Islandissa lopulta "ihmisen ja sielun sietokyky punnitaan." Todellakin. Kuinka kauan katsoja jaksaa katsoa juoksentelua rankkasateessa ja synkissä käytävissä, ja kun lopulta elokuva päättyy ja toteaa "Kyse olikin päähenkilön omasta psykoosista"aivan kuin se ei olisi jotenkin kekseliästä. "Että aijaa? Tämä ei ollutkaan elokuva natsilääkäreistä ja fasistisista ihmiskokeista vaan olikin kuvaus päähenkilön hajonneesta psyykestä? Ihan tosi?" Itse jäin vain miettimään miksi näin tämän elokuvan. Mitä siitä sain?

Leikkauksen ja kuvakerronnan osalta kyse on erittäin perinteisestä elokuvasta. Leikkaus on sulavaa hollywoodleikkausta, jatkumoa ja kuvakokoja, paitsi kun kyse on unista ja hallusinaatiosita, jotka erittuvat nekin perinteisillä symboleilla ja laikkauksilla höystettynä. Tuli ja vesi, kieltäminen,menetys, kuolema, suru. Oivaltavaa?

Verrattuna Invictukseen Shutter Islandin leikkaus ja kerronta kaikenkaikkiaan on toimivaa, vaihtelevine tempoineen ja jännittävine "nyt vesikuppia ei olekaan"-kikkoineen. Invictus on tasatahtisesti etenevä tylsä tarina missä ei ole juurikaan mitään sisältöä. Ilmeisen ja poliittisesti tärkeän aiheen lisäksi, tarkoitan elokuvallista sisältöä, havaintoja, henkilöitä, tunnetta tai elämää. Vaikuttaa siltä että Invictus on tehty vain siksi että Morgan Freeman voisi näytellä Mandelaa, joka on kieltämättä rooli joka Freemanin piti näytellä. Harmi vain, ettei siitä ole saatu tässä elokuvassa mitään irti.

Vaikutelmani oli että elokuvassa oli pitkähköjä keskusteluja jotka olivat leikattu perinteikkään hyvin, jopa niin, että puoleen väliin asti odotti että ehkä tämä tästä johonkin kehittyy. Kun kuitenkin ilmeni ettei kumpikaan ns. päähenkilö ota tuulta siipiensä alle, olisi leikkaajan pitänyt saksia elokuva poikki puolen tunnin kohdalta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan elokuvaa jatkettiin tasapaksusti ja yllätyksettömästi loppumetreille. Leikkaajalle on elokuvan loppumetreillä ilmeisesti tullut jonkinlainen aivohalvaus kun lähes kahden tunnin mielenkiinnottoman draaman jälkeen hän päätyy vielä hidastaa jokaisen rugbykuvan.

Kiinnostavimmat henkilöt elokuvassa ovat Mandelan henkivartijat. He olivat ainoita joilla oli konflikti ja kehitys hahmoissaan. He oppivat hyväksymään toisensa, ottaen kuitenkin huomioon että suurin osa elokuvasta on kuvaa Mandelasta pitämässä monologia, Rugbyjoukkuetta puuhastelemassa ja pelaamssa, en usko että henkivartioita on tarkoitettu elokuvan kantavaksi voimaksi, jota he nyt ainakin minulle ovat.

Invictusta ja Shutter Islandia yhdistänee teema päähenkilöstä ilman omaa tahtoa ja korkeammalla olevan ohjailu. Invictuksessa Mandela ohjaili Rugby valmentajaa, Shutter Islandissa psykiatri potilastaan. Molemmat elokuvat ovat siis jossain määrin psyyken kehityksen tarinoita, kasvutarinoita.

Molempien elokuvien ihmiskuva oli ehkä hieman lattea ja arveluttava. Invictuksessa lähinnä pinnallinen, ihminen on kuin kone jolla on yksi päämäärä, yksi tehtävä jonka takana raskas suru tai kunnianhimo ja Shutter Islandissa saman kaltainen “tehtävän kaava” toistuu, joskin se on vain väline oman psyyken kanssa painimseen, kun ydinperhe on hajonnut erittäin väkivaltaisella ja häiriintyneellä tavalla. Perheidylli on tuhottu, suorastaan teurastettu ja vaihtoehtona on enää lobotomia.

Molemmat elokuvat painoittuivat miehen matkaan kohti kohtaloaan ja kuvasivat miehiä ammatissaan. Vahva mies voi olla rugbyvalmentaja, päästä vangista presidentiksi taikka olla terävä, vaikkakin kuvpitteellinen, yksityisetsivä, naisten ollessa heitä tukemassa ja heidän unelmiensa kohteena.


PAHA PERHE ja HAVUKKA-AHON AJATTELIJA

Nämä kaksi, kuin kaksi amerikkalaistakin elokuvaa jotka tähän tehtävään kuuluivat, kuvaavat erittäin miehistä maailmaa. Molempien elokuvien maailmassa on tärkeässä roolissa miehen maine, kunnia ja paikka, tai status suhteessa ympäröivään maailmaan. Mikäs siinä, ovathan nämä tärkeitä asioita. Mikä erottaa selkeimmin nämä kaksi elokuvaa toisistaan on se seikka, että toisen on tehnyt elokuvantekijä.

Sen, ettei Havukka-ahon ajattelijaa ole taivutettu elokuville perinteiseen rakenteeseen voi lukea myös positiiviseksi asiaksi, mutta huolimatta joistakin yllättävänkin toimivista, visuaalisista ja ehkä intensiivisistäkin kohtauksista, elokuvasta puuttuu kokonaisvaltainen särmä ja ote, joka keikauttaisi sen pois kesäteatteri-ilmaisusta. Potentiaalia nimittäin erääseen suomen hienoimpiin elokuviin tässä oli ja se potentia näkyy elokuvassa yhä, mutta se ei realisoidu kuin muutamassa kohtauksessa. Näitä ovat mm. vihannostatus keskustelu jostakin kylän venevalmistajasta, jossa keskustelun tahti kiihtyy ja kiihtyy ja kahden miehen agressiivisuus nousee huippuunsa ennenkuin heidät keskeytetään. Tämä yllätti minut täysin hienohkolla toteutuksellaan, yksinkertaisesti kiihtyvin leikkauksin ja tiivistyvin kuvakoin kerrottu, näyttelijäntyötä tukien. Toinen mieleen painunut kohtaus oli Pylkkäsen tutkimukset mikroskoopilla humalassa. Tässäkin huumori yhdistyi hienosti hienohkoon kuvalliseen kerrontaan, puhumattakaan Pylkkäsen unikohtauksesta, jossa rakennetaan seinää avaruuteen.

Toisaalta en ole aikoihin nähnyt elokuvaa jossa kuvauksella näin kattavasti laiminlyödään suomalainen metsä. Muutamaa laajaa maisemakuvaa lukuunottamatta kuvaus oli mielestäni keskivertoa huonompaa, jähmeää ja mielikuvituksetonta. Mielikuvat itselläni kohtauksista joissa miehet kävelevät läpi metsän ja tutkivat sen kummallisuuksia antaisi mahdollisuudet Terrence Malickin The New World- tyyppiseen visuaaliseen matkaan läpi kansallismaisemamme varsinkin kun se tämän kaltaiseen luontoelokuvaan olisi sopinut kuin nappi silmään. Tämä tilaisuus on kuitenkin jätetty käyttämättä.

Tuntuu, että koko elokuvan painopiste on jatkuvasti hukassa, tai vaihtelee sen mukaan, mikä alkuperäisteoksessa on hauskinta milläkin sivulla. Monet varmasti hymistelevät teoksen näin olevan "uskollinen alkuperäistekstilleen", kun itse kuvaisin tätä jonkinlaiseksi henkiseksi laiskuudeksi.

Uskollisuus alkuperäistekstille, genrelle, tietylle aikakaudelle tai ihan mille tahansa elokuvan alkukipinälle, voidaan ainoastaan osoittaa tekemällä toimiva tulkinta. Ei kopiota, niinkuin tässä tapauksessa melkein on tehty. Tämä suhtautuminen on traagisesti kadonnut elokuvista, siitä hirvittävimmät esimerkit ovat ylistetyt ruotsalaiset Stieg Larsson filmatisoinnit, jossa, ainakin kahdessa viimeisess, jännitysdekkari on kuvitettu pöhöttyneillä kasvoilla ja lähes Salatut elämät- tasoisella kuvakerronnalla. Puhumattakaan Dan Brown filmatisoinneista, jotka ovat kuin Teletappeja katsoisi. Selkeät "symbolit" toistuvat jatkuvasti ja kasvottomat ihmiset juoksentelevat ja puuhaavat. Lisättäköön vielä huomio Enkelit ja Demonit elokuvassa täydellisen seksuaalisen jännitteen puutteesta. Voisi pitää tietyssä mielessä hyvänä asiana, ettei ilmiselvällä sattumalta samaan tilanteeseen joutuneen miehen ja naisen suhteella mehustella, varsinkin kun se jännityselokuvagenressä on niin suuri klisee. Mutta samoista syistä, päähenkilöiden yksinelämisestä ja genretottumuksista johtuen tämä tunnekylmä teletappius vain korostuu.

Näitä elokuvia katsoessa yleisö oppii lukemaan vain sitä, mikä pointataan noin tuhanteen kertaan ja kun kirjafilmatisoinnit tuovat esiin vain kirjan pinnalliset tapahtumat, jotka mielestäni hyvin usein ovat toissijaisia, opettaa se yleisöä myös lukemaan kirjoja eri tavalla. Jos minulta kysyttäisiin, tulisi tällaisista elokuvista ohjaajille antaa sakkorangaistus.

Paha perhe, sen sijaan. Verrattuna edelliseen, fokus ei tässä ollut hukassa. Jokainen kuva kantaa pääasiassa Ville Virtasen ilmaisun, tarkemmin sanottuna niiden punottavien viirujen takia, jotka reunustavat ja korostavat hänen katsettaan joka vuoroin kertoo sulkeutuneesta ahdistuksesta ja vuoroin tukahdutetusta raivosta.

Vaikkei Paha Perhe ole kauttaaltaan täydellinen elokuva, se on esimerkki elokuvallisesta tulkinnasta ja tarinankerronnasta, joka oikeastaan kaikistä muista kurssin elokuvista puuttui.

Tarkoitan että se, miten Pahan Perheen tarina on kerrottu, käsikirjoituksen, ohjauksen, kuvauksen, leikkauksen ja äänenkin tasolla, kielii elokuvallisesta ajattelusta ja elokuvan dynamiikasta täysin eri tavalla, kuin muut kolme elokuvaa. Esimerkkinä tästä se, että suurimman osan ajasta emme tiedä mitä poika ja hänen siskopuolensa puuhaavat, tai jos tiedämme, niin emme ainakaan kuule mistä he puhuvat. Olemme samassa epätietoisuudessa kuin Isän hahmo. Tämä ei kuitenkaan ole mikään "kuka on 67. vanki!" tyyppinen loppukäänne, vaan se herättää täysin toisella tavalla katsojan mielikuvituksen, eikä elokuva koskaan kumoa sitä, mitä tästä asiasta olemme itse ajatelleet.

Kuvakerronta on paikoitellen erittäin hienoa, ei tosin mielestäni kauttaaltaan. Asetelmalliseksi se muuttuu silloin kun henkilöiden kasvot ovat aseteltu taustalla olevan nykytaiteen jatkoksi, tosin vaikken tätä ihan ymmärtänyt, toimi sekin ihan kivasti.

Heikoimmillaan elokuva on "juonenkäänteissä" kuten pojan sähkölamauttimella tainnuttamisessa tai miekkasekoilussa saarella. Koko tämä kyseinen episodi on mielestäni tyylistä poikkeava ja hieman hämmentävä, enkä ole aivan varma miksi se on elokuvaan ujutettu. Saman olisi voinut tehdä pienieleisemmin, elokuvan yhteinäisyyden säilyttäen.

Tässä elokuvassa oli selkeästi havaittavissa ajatus, jolla myös leikkaus oli toteutettu. Se ei ollut silmille hyppivää, mutta se seurasi selkeää logiikkaa. Keskustelukohtaukset ja toiminta painoittuivat aina niin että huomio keskittyi olennaiseen. Tästä ilmeisin esimerkki on tytön ja pojan loppukohtaus baarissa, jossa suuntia leikellään edes takaisin, kuin dialogissa, poikkeuksena vaan se, ettei kuvissa sanota mitään. Tämä mielestäni lähentelee mestarillista kohtausta, tosin ei aivan sitä saavuta, johtuen ehkä elokuvan toisesta heikosta lenkistä, Pihla Viitalasta, tai hänen roolihahmostaan, joka ei suorituksellaan vakuuttanut niin syvästi, kuin muut näyttelijät. Hänelle ei ehkä annettu siihen mahdollisuuksia, sillä Viitalan hahmo oli hieman liian yksiuloitteinen "pilveäpolttava hippityttö" joka ei oikein välitä mistään mitään.

Suhteessa Havukka-ahoon elokuvassa on siis samoja heikkouksia, huonoja suorituksia ja ontuva käsikirjoitus, mutta suhteessa kaikkiin kolmeen muuhun elokuvaan, tässä on vahva näkökulma ja vahva päähenkilö, joka pitää elokuvan kasassa muiden elementtien heiketessä.

Tämä on merkki siitä, että kyse on elokuvantekijästä, joka ei hairahdu nojaamaan visuaalisesti viehättäviin unijaksoihin, hidastettuun toimintaan kuten rugbyn pelaamiseen, eikä myöskään jätä mitään asiaa puutteelliseksi nojaten johonkin "alkuperäistekstiin".

Eräs tavoite suomalaisellle tarinankerronalle, siis myös leikkaukselle olennainen tavoite, on poistaa se jähmeys, joka on niin tavallista suomalaiselle elokuvalle. Tällä en tarkoita että tulisi käyttää nopeaa hyppyleikkausta, tai muutakaan nopeatempoista sohellusta, vaikkakin se on ilmeisin tapa jouhevoittaa kerrontaa. Jähmeys näkyy myös näissä kahdessa elokuvassa, silloin kun katsojalle tulee olo "nyt juoni etenee, nyt jotain täytyy saada kerrottua että päästäisiin asiassa eteenpäin". Tämä on tavanomaista myös esim. Amerikkalaisille komedioille, joiden hauskuus kuristuu tarinaan. Kyse on tietenkin tarinan käsittelystä ja kerronnan näkökulmasta, jolle ei aina leikkauksella ei voi paljoakaan tehdä. Pahassa perheessä kerrontaa oli mielestäni juurikin jouhevoitettu nokkelasti mm. poistamalla kuultua dialogia runsaasti, eräässä kohtauksessa näemme vain ihmisten puhuvan musiikin soidessa. Havukka-ahon ajattelijassa olisi kaivattu kokonaisvaltaisempaa painopisteen löytämistä, jotta elokuvaa voisi kuvata jouhevaksi.
Tarinan orjia eivät ole esimerkiksi useimmat Kaurismäen elokuvat, mutta hänen jähmeytensä on erilaista, joka toimii niin etuna kuin myös haittanakin.

Mikään "jouhevuus" ei tietenkään ole tavoite sinänsä, tarkoitan siis elokuvallisen kuristuksen hävittämistä ja eräänlaista orgaanista oloa elokuvassa, ilman että elokuvaa katsoessa syntyy tunne juonikäänteistä jotka muistuttavat raskaiden metalliovien avaamista, vaikka ne käänteet ja aristoteliset kaavat siellä olisivatkin. Tällainen esimerkki on viimeaikainen Profeetta, jonka rakenne on selkeä ja suoraviivanen, mutta joka kehittyy hiljalleen, ilman alleviivausta ja pakottamista - tai tältä se ainakin ensimmäisellä kerralla tuntui.

Ehkä juuri kuvakerronnan ja muodon vuoksi, jotka ovat elokuvan hyviä puolia, myös pitivät sitä rautaisessa otteesaan, näin tukahduttaen sitä ehkä liiaksi. Se oli kuin ikään kuin kahden aikakauden väliin putoava teos. Paha perhe kurottaa kohti kansainvälisesti noteerattua nykyelokuvan muotoa, Havukka-ahon ajattelija kohti perinteistä, ns. kansallista tarinankerrontaa.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2010

Matti "Rekku" Kuortti 1948-2010

En tuntenut Rekkua sen lähemmin kuin monet muutkaan ELO:n opiskelijat, mutta siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi hänellä oli tärkeä rooli minunkin henkilökohtaisessa matkassani elokuvataiteen mutkaisella tiellä.

Päällimmäisenä Rekku on mielessäni tietenkin koulun arkipäivästä, valehtelematta aina tyytyväisenä ja innokkaana usein niin painostavassa kouluympäristössä, energisenä Sodankylän elokuvajuhlilla, mahdollisuuksiensa mukaan aina majoittamassa meitä opiskelijoita omaan mökkiinsä festivaalien aikana ja viimeisimpiin muistoihin lukeutuu Rekun muutaman viikon takainen hilpeä dj- sessio Pub Magneetissa.

Vuonna 2006 kuvasin erään lyhytelokuvan. Juuri ennen kuvausten alkua jäimme jostakin syystä ilman äänikalustoa ja vaikkei lyhytelokuva ollut koulumme tuotanto, antoi äänisuunnitelun professori Kuortti minun välittömästi lainata äänityskalustoa koululta, kun hänelle hädissäni asiasta soitin. Noin vuotta myöhemmin hän näki elokuvan festivaaleilla jossa hän oli tuomaristossa ja kirjoitti:

"TÄNNE EI VOI JÄÄDÄ on raikas elokuvakokemus -- Hienosti kuvattu materiaali on vapautuneen hengittävästi leikattu, eikä ihme: Jussi Rautaniemi on erittäin taitava leikkaaja -- TÄNNE EI VOI JÄÄDÄ on kuin virkistävä tuulahdus niiltä ajoilta, jolloin erityisesti eurooppalainen elokuva käsitteli vakavia aiheita ja teemoja ilmavan kepeästi, totutuista kaavoista ja säännöistä piittaamatta. Toivon sydämestäni, että Rautaniemi-tuotanto tekisi kaupat jonkin televisioyhtiön kanssa elokuvan esityksestä." (lue koko teksti)

Vaikkakin Rekku oli aina kannustava, välitön ja niin ystävällinen että toisaalta olisi vaikea kuvitella hänen sanovan mitään pahaa kenestäkään tai kenenkään elokuvasta, tämä lyhykäinen mutta syvää ymmärrystä ja intoa elokuvaan huokuva arvio nostatti mielialaani aikanaan todella paljon, kun olin jo vaipumassa välinpitämättömyyteen kyseisen elokuvan suhteen. En siis nosta tätä esiin siksi, että haluaisin esitellä kyseistä teosta tai väittää että se olisi jotenkin erinomainen, vaan kertoakseni tällä esimerkillä jotain siitä tavattoman hienosta tavasta jolla Rekku näki ja koki elokuvat, ihmiset ja varmasti koko elämänsä.

Olen yksi monista, joka vielä kerran haluaisi kiittää Rekkua kaikesta siitä tuesta jota hän niin vilpittömästi ihmisille antoi. Tiedän että tämä on vain yksi esimerkki Rekun kauniista persoonasta ja siitä positiivisuuden hehkusta, johon voin vain toivoa itse joskus yltäväni. Elokuva-alalla ja erityisesti koulussa tällaista asennetta tarvitaan, varsinkin, kun enää meillä ei ole Rekkua.

Lisäys:
Lue Peter Von Baghin muistokirjoitus tästä.

sunnuntaina, tammikuuta 24, 2010

fiktiivistä tekstiä syksyltä 09.

Yökerhon jonossa tilaat kännykällä pikavippejä, firmasta jonka omistaja ei ajattele ihmisiä, joita hän niin pyyteettömästi auttaa joka päivä ja yö, 20 prosentin viikkokorolla ja joka todennäköisesti on samassa yökerhossa, sisällä jo tietysti, antamassa rahojaan kuin sinäkin, lateksiin kietoutuneelle naiselle joka tuo koeputkia täynnä myrkkyä ja tukkii verisuonet, jotta voisit yksin istua taksissa turtana, etkä havaitse ympärilläsi kärsivää kaupunkia, jonka kadut eivät ole vaarallisia maahanmuuttajien, kerjäläisten tai humalaisten paikallisten takia, vaan juuri näiden taksikuskien, sillä suojatielle astuessasi taxi kiihdyttää ohitsesi ja huutaa solvauksia tien tukkimisesta, ahdistuneena töölöläisestä pariskunnasta jotka hän kokee itseään paremmaksi ja haluaa palvella ja miellyttää heitä kuin koira, viedessään heidät lentokentälle matkalle Thaimaahan, jossa aurinkovoiteelta ja hieltä tuoksuva pariskunnan mies ajaa mönkijällä ympyrää trooppisella saarella ja illalla auringonpistoksen vaikutuksesta ja juopuneena solvaa paikallisia, kunnes joku heistä sivukadulla lyö tätä pullolla päähän. Nainen ymmärrettävästi kauhuissaan raahaa miehen sairaalaan, jossa näkee jonon suomalaisia turisteja, ihot sian punaisena auringon ja mausteisen ruuan ärsyttäminä, tajunta sumeana joka kuitenkin huomattiin vasta vieraassa ympäristössä.

Ostat pizzan, mausteena päällä on rasvaisia suikaleita, jälkiä eläimestä joka ei koskaan haistanut maassa kasvavaa ruohoa, lisääntynyt tai oppinut selviytymään yksin, vaan vietti aikansa pimeässä hallissa koneiden ohjailemana, hukassa puutteellisen olemassaolontajunsa kanssa ja tietämättäsi koet tällä hetkellä syvää samaistumista tuohon olentoon joka kuitenkin päätyy sinulle aamulla kylmäksi ja limaiseksi tyynyksi sohvalle, asunnossa jonka hinta aiheuttaa sinulle huonon ihon.

Lähdet töihin viettämään koko päivän sokeri- ja kofeiinihumalassa näet miten ihmiset tunkevat ratikoihin kuin sisäänpäin räjähtävässä pakokauhussa ja jalkoihin tallautuu mies kävelykepeissä, joka jää hengästyneenä istumaan pysäkin penkille hahmon viereen, joka illalla nostetaan ruumisautoon kenenkään tietämättä miksi hän siinä makasi. Jättimäiset kuvat kouluampujasta peittävät ratikan lattian, kuvatekstinä "yksittäistapaus".

Työpaikalle saapumisesi oikeutat korkealla vuokrallasi, etkä oikeasti ole vastuussa vaan vain palkattuna toteuttajana, joka tekee niin kuin käsketään ja käskyt tulevat pomoltasi joka oikeuttaa oman toimintansa sillä, ettei varsinaisesti ole vastuussa, sillä haluaa suoriutua pomonsa edessä vain mahdollisimman hyvin, joka hänkin vain tekee niin kuin käsketään, ja käskyketjulla ei ole loppua ja se muuntuu omaksi eläväksi orgaaniseksi vastuutapakoilevaksi olennoksi, joka saa energiansa tuhansien yksilöiden välinpitämättömyydestä ja lopulta tämä ei-materiaalinen olento realisoituu satojen tuhansien ihmisten pahoinvointina, epärationaalisina haluina ja ongelmina, joita ei ennen tämän olennon syntyä ollut olemassa.

perjantaina, joulukuuta 18, 2009

Fiktiivinen kohtaaminen ruokalassa

Henkilöt ovat MM ja JR.

MM: Miksi olet kasvissyöjä?
JR: Mitenniin miksi olen kavissyöjä?
MM: Mikset syö lihaa?
JR: Miksi söisin? Kun päivittäiseen ravintooni kuuluvat suurissa määrin erilaiset pähkinät, soija ja sen monet monet eri sovellukset, siemenet, kuten auringonkukan siemenet, tofu, tempeh, vehnägluteeni eli seitan, idut ynnä muut, niin miksi söisin tämän lisäksi vielä lihaa? Täytyyhän sitä jättää tilaa kasviksille, salaatille ja sellaiselle.
MM: No heh heh, miksi siis syöt noita etkä lihaa?
JR: Vastaan kysymykseesi vastakysymyksellä. Miksi sinä syöt lihaa etkä varmastikaan juurikaan juuri luettelemiani ravinteita?
MM: Se on normaalia, noita et saa joka ravintolasta mitä äsken sanoit. Suomessa on tavallista syödä lihaa, mutta tuollaiset ovat erikoisuuksia.
JR: Eli et syö tofua koska olet tottunut lihaan? Ok. Olen lyhyessa ajassa vieraantunut lihasta täysin enkä enää voi sitä syödä voimatta pahoin. Jos tarkoitat miksi alun perin lakkasin syömästä lihaa..no, miksi joku lakkaa polttamasta tupakkaa? Tai yrittää vähentää ylipäätään haitalliseksi kokemia tapojaan?
MM: Eli olet kasvissyöjä terveyssyistä, et esim eettisistä syistä?
JR: Näin voi olla. Väitän kuitenkin että olen kasvissyöjä tottumuksen vuoksi. On mielestäni perusteltua väittää ettei lihasta saatavaa energiamäärää aikuinen tietokoneella työskentelevä ihminen päivittäin tarvitse. Mutta ei mistään voi luopua vain sen takia että ajattelee sen olevan haitallista. Luopumiseen tarvitaan todellinen havainto tavan tarpeettomuudesta.
MM: Sanoit että aikuinen ei tarvitse lihaa, lapsille kuitenkin syöttäisit lihaa?
JR: Todennäköisesti syöttäisin lapsille sitä ruokaa jota osaan valmistaa ja jota voisin itsekin syödä.
MM: Mistä voit olla varma ettet vahingoita lastasi tällaisella ruokavaliolla?
JR: Mistä itse voit olla varma ettet vahingoita lastasi omallasi?
MM: Se on perinteistä ruokaa.
JR: Suomihan on kansanterveydeltään hyvinvoiva maa? Ei sydänsairauksia tai liikalihavuutta?
MM: Väitätkö nyt että nuo sairaudet johtuvat vain lihansyönnistä?
JR: En mutta että et varsinaisesti voi perustella perinteeseen vetoamalla juurikaan mitään. On olemassa sivilisaatioita jotka elävät ilman lihansyöntiä.
MM: Niin, jotkin kehitysmaat?
JR: Kuten intia tai kiina, näissa maissa ei ole juurikaan erottelua "kasvissyöjän" ja "lihansyöjän" välillä. on vain ruokaa.
MM: Ihminen on alkujaan ollut lihansyöjä, tieteellisten tutkimusten kanssa on voitu todistaa, ettei ihmisen aivot olisivat voineet kehittyä sellaisiksi kuin ovat nyt, jos lihaa ei olisi syöty. On taantumuksellista olla syömättä lihaa!
JR: Varmasti. Jos arkipäiväsi on yhtä raskasta kuin luolamiehilä, tai edes teet raskasta fyysistä työtä tai urheilet, en tiedä asiasta niin paljon että neuvoisin sinua olemaan kasvissyöjä, vaikkakin monet kehonrakentajat ovat. Luulen, että alkukantaisella ihmisellä on ollut jokseenkin vaikeampaa hankkia tarvittavaa ravintoa kuin nykypäivän ihmisellä ja mitkään merkit eivät mielestäni osoita että juuri lihaa syömällä älykkyytemme tänäpäivänä nousisi. Pahoin pelkään että trendi näyttäisi olevan toisinpäin.
MM: Älä ala pilkkaamaan, liha on minusta hyvää, en aijo siitä vuoksesi luopua.
JR: En tullut syyllistämään sinua lihansyönnistäsi, tilanne taisi olla toisin päin. Sitäpaitsi, jotkut saavat samanlaista "nautintoa" kuin itse äsken kuvailit, eläimiin tai lapsiin seksuaalisesta sekaantumisesta, mutta se että he nauttivat siitä ei sovi perusteeksi oikeudessa taikka sitä ei jätetä hoitamatta psyykkisenä sairautena nautinnon vuoksi.
MM: Turha mennä asiattomuuksiin.
JR: Sori.
MM: Et siis ole eläinaktivisti ja kasvissyöjä siksi että kannatat eläinten oikeuksia?
JR:olisi enemmän kuin absrudia totutella takaisin lihansyöntiin, kun sitä ei selkeästi tarvitse ja sen lisäksi lihatuotanto saastuttaa ilmastoa, aiheuttaa nälänhätää viedessään tilaa tehokkaammalta viljelyltä ja on järjettömän brutaali eläviä olentoja kohtaan.
MM: Eli oletkin eläinaktiivi ja kiertelit vain aihetta?
JR: Aloitettiin kasvissyönnistä ja aloit myöhemmin vasta kysymään eläintenoikeuksista, jotka tietenkin kulkevat käsikädessä, mutta syödessäni soijaani en ajattele että teen poliittisen teon, vaikka ehkä kuuluisi ajatella. Ajatteletko itse syödessä pihviä että kannatat tehotuotantoa ja vihaat eläinaktivisteja?
MM: no en varsinaisesti, ajattelen lihan herkullisuutta.
JR: Itsekin ajattelen ruokani herkullisuutta.

tiistaina, joulukuuta 08, 2009

Kalat ja Makkaramiehet

Makkaramies

"
Makkara on nimitys, jota käytetään kuoreen tehdystä, pääasiassa lihasta valmistetusta elintarvikkeesta. Makkaran kuori voi olla joko niin sanottu luonnonkuori tai luonnonsuoli, jolloin se on puhdistettua eläimen suolta." - wikipedia.
Makkara usein yhdistetään myös jonkinlaiseen perinteiseen suomalaiseen elämäntapaan, makkaraa syödään saunassa, makkaraa grillataan juhannuksena, makkaraa syödään futis- ja jääkiekkopeleissä.

Makkaramies-termi ei kuitenkaan kohdistu suoranaisesti makkaran syöntiin. Termin ongelmana on, että siinä missä englannin kielessä "man" tarkoittaa myös ihmistä, miehen lisäksi, suomenkielessä se täytyisi korvata sanoilla "henkilö" tai "persoona". Mutta "Makkarahenkilö" tai "makkarapersoona" ei mielestäni sisällä samaa latausta kuin "makkaramies". Samoin englanniksi käännettynä "sausageman" ei myöskään omaa merkitykseltään samaa tenhoa kuin suomenkielissessä sanassa Makkaramies. Englannissa, taikka Amerikassa makkara ei sisällä samanlaista kulttuuriin juurtunutta arvomaailmaa kuin suomessa, joten ehkä täytyisi tutkia mahdollisuuksia "hamburger- tai steakman".

Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

Sanalla Makkaramies tarkoitetaan keskivertoälykästä ihmistä, joka kykenee käyttämään älykkyyttään toimivasti ja pääasiassa tehokkaasti. Miksi sitten kutsutaan tällaista ihmistä makkaramieheksi? Koska älykkyyden laajemisen ymmärtämiseen ja luvuovuuteen estää makkara. Makkara (sisältäen siis kaikki kulttuuriset ja ruokatottumukselliset merkitykset yms) tukkii älykkyyden laajenemisen ja ohjaa sitä kapeaan, koko ihmiskunnalle vahingolliseen suuntaan.

Makkara on siis metafora pinnan alla oleville konservatiivisille perinteille, tottumuksille ja tavoille.

Ongelmana on juurikin se että monet makkaramiehet vaikuttavat päällisinpuolin hyvinkin älykkäiltä, ja sen takia he ovatkin paljon julkisuudessa, politiikassa ja käytännössä täytyy olla makkaramies jotta menestyy bisneksessä. Ihmisen ajattelu on luonnonkuoressa, kuin makkara, ja se on sidottu molemmista päistä perinteillä ja tottumuksilla.

Tällaiset makkaramiehet ovat mm. päivittäin televisiossa. He monesti hyökkäävät pinnallisen radikaalisti jotakin ilmiötä, vaihtoehtoliikettä tai mitä tahansa vastaan, esittäin päällisin puolin järkevältä kuulostavia argumentteja. Ajattelu kuitenkin stoppaa ennenpitkään makkaraan. Tavallinen makkaramies ei ikinä pysty menemään yli sen pisteen, että hänen täytyisi mahdollisesti luopua omasta makkaransyönnistään. Mikään asia ei vaikuta olevan niin tärkeä.

Useimmiten makkaramiehen tunnistaa siitä, että hän lopettaa keskustelun argumentein "on olemassa muunkinlaisia arvoja, kuten esimerkiksi elämästä nauttiminen ja rentoutuminen" tai "perinteet kunniaan" tai "välillä täytyy päästä vapaalle" tai "ei se ilmasto nyt niin paljon voi lämmetä". Pahimmassa tapauksesas makkaramies vetoaa tottumukseen tai siihen että jokin asia on aina ollut näin, tai että "se nyt vaan maistuu niin hyvälle".

Vaatii jatkuvaa valppautta välttääkseen makkaramiesten huijaukset. Makkaramiehiä löytyy myös ns. "aktivisteista" jotka aktiivisest taistelevat omien tottumustensa ja mielihyviensä saavuttamiseksi. Tämä täytyy pitää mielessä, sillä makkaramies voi myös olla tofunakkimies. Monet niinsanotut eko- , ympäristö- tai eläinaktivistit ovat puhtaita tofunakkimiehiä, jotka ovat omaksuneet viiteryhmänsa aatteet pinnallisesti ja kritiikittömästi. Se sisältää tietenkin lähtökohtaisesti, alkuvaiheessa vähemmän haittoja kuin perinteinen makkaramies, mutta pitkällä aikavälillä lopputulos on todennäköisesti suurinpiirtein sama, sillä tofunakkista on vain yksi askel makkaraan.

Kalat.

Jos huomaat jatkuvasti saavasi soittoja joiden sisältö käytännössä on "mikset ole jo tehnyt tätä mitä juuri sinulle sanon " tai "kerron sinulle tämän nyt, tämän piti olla valmiina eilen" tai "itse tajusin tämän juuri äsken, mikset sinä huomannut tätä aikaisemmin!", tiedät että olet tekemisissä kalan kanssa.

Koska ihminen on kehittynyt evoluution pitkän aherruksen kautta vedessä lilluvasta solusta nokkelaksi nisäkkääksi, on enemmänkin kuin todennäköistä, että silloin tällöin kehitys tekee meille tällaisia kepposia. Jotkut ihmiset siis omaavat vielä kalojen ominaisuuksia, myös henkisellä tasolla.

Kalat elävät hyvin hektistä elämää. Kaloilla ei juurikaan ole muistia, mutta niiden aistit ovat terävät. Ne reagoivat välittömästi ärsykkeisiin ja aistivat hyvin mitä ympäröivässä vedessä tapahtuu ja miten muut kalat liikkuvat. Tämän takia monet Kalat menestyvät mm. niin taiteellisilla elämän kuin yritysmaailmanalueilla. Kun akvaarioon tiputtaa ruokaa, kala syöksyy välittömästi sitä syömään. Kun hetken päästä tiputat lisää ruokaa, kala ei muista juuri syöneensä vaan vaistomaisesti hyökkää ruuanperään uudestaan, sillä se ei pysty hahmottamaan tulevaisuutta, että koska äsken, ja joka päivä ennen tätä, ruoka on pudonnut akvaarioon, niin ehkä se tulee huomennakin. Näin kala ei ajattele. Kun jotain tapahtuu, kala reagoi välitömästi, tulevaisuutta suunnittelematta tai menneisyyttä muistamatta.

Tällä tavalla käyttäytyvät siis monet ihmiset, he ovat kaloja. Heidän kanssaan joudut jatkuvasti tilanteisiin, jossa omista ponnisteluistasi
(ennakko keskusteluista, varmisteluista ja suunnitelmista) huolimatta sinulla on jatkuvasti kiire, joudut muokkaamaan aikataulujasi erittäin lyhyellä varoitusajalla ja olemaan kokoajan valmiina juoksemaan lähimmälle toimistolle tekemään erilaisia tehtäviä ja mieluiten sinulla tulisi oppa iPhone jossa jatkuva nettiyhteys kalamaisten, katkonaisten, moneen kertaan lähetettyjen sähköpostien lukemiseksi.

lauantaina, marraskuuta 28, 2009

Mies elokuvissa

Katsoin loppukesästä 2009 valikoiman viimeaikaisia suomalaisia elokuvia. Ajattelin kirjoittaa niistä samantien blogiini, mutta katselmus jätti minuun turtuneen ja välinpitämättömän olon, osittain aivan tyytyväisenkin, sillä jotkut elokuvat osoittautuivat odotettua paremmaksi ja monet jopa eivät läheskään niin tuskallisiksi kuin olin ennakolta pelännyt.
Tässä tekstissä en nyt pureudu siihen kuinka hyviä tai huonoja elokuvat mielestäni ovat, vaan kommentoin vain erästä sisällöllistä seikkaa, johon törmäsin elokuvia katsellessani.

Osaako kukaan sanoa, mikä (ainakin) yhdistää elokuvia: Musta jää, Käsky, Sooloilua, Blackout, Kolmistaan, Toinen jalka haudasta, Riisuttu mies - muu kuin että kaikki ovat suomalaisia elokuvia?

Kaikissa on, tietenkin hyvin eritavoin, enemmän tai vähemmän perustellusti, keskiöön kietoutunut teema miehestä kahden naisen loukussa. Varsin kummallista. Teemasta on eri variaatioita, jotka loppujenlopuksi eroavat kuitenkin hyvin vähän. Tämän epätieteellisen tutkimukseni lopputuloksena totean kuitenkin, että lähtökohta on, että miehellä on (ei välttämättä heti aluksi) 2 naista, seuraava taso on että toinen naisista himoaa miestä, mutta mies himoaa vain toista. Kolmas taso on että molemmat naiset himoitsevat miestä raivokkaasti, neljäs: mies saa toisen näistä naisista raskaaksi ja viides ja kaiken huippu on että mies kuolee saatuaan toisen tai molemmat raskaaksi.

Jäätävin esimerkki tästä on mielestäni Musta Jää, jossa näennäisesti voimakkaista naisista kertova tarina kertoo loppujenlopuksi hulttiomiehestä joka pelehtii opiskelijoiden kanssa, kun kaksi naista todistelevat kaipuutaan miehen luokse. Elokuva huipentuu näiden kahden kilpailevan naisen tietynlaiseen homoeroottiseen hetkeen, joka, ainakin yleisiin mielikuviin nojautuen on monen miehen päiväuni. Naiset siis toteuttavat miehen unelmaa, vaikkakin mies on siitä autuaan tietämätön, niin kuin mies monesti parisuhteen asioista ilmeisesti on. Mies saa kuitenkin rangaistukseksi huonosta käytöksestään naisia kohtaan kävellä pakkasessa kotiin joka johtaa miehen traagiseen kuolemaan, josta vielä kuitenkin tulee naisia yhdistävä tekijä, sillä toinen naisista on raskaana miehelle, ja toinen sattuu toimimaan sitten kätilönä synnytyksessä. Elokuvan nimi "Musta Jää" täydentyy miehisen näkökulman voittaessa elokuvan lopussa, kun jokainen mies katsomossa miettii "mitä musta jää?".

Käsky- elokuvassa miehen suvunjatke esiintyy jonkinlaisena sovinnontekijänä, valkoisen (mutta oikeudenmukaisen) sotilaan lapsi punaiselle, räväkälle ja voimakkaalle naiselle. Mies kuolee sankarina, mutta äiti ja lapsi pitävät uskon tulevaisuuteen vahvana. Olkoonkin että Käsky käsittelee valtaa ja sukupuoliproblematiikkaa syväälisemmin kuin edellinen mainittu elokuva, ja päähenkilö tekee myös jonkinlaisen myönnytyksen oman sukupuolensa puolelle, on mainitsemani asetelma kuitenkin elokuvassa vahva.

Riisuttu mies - esittää vastenmielisen kuvan pappien henkisestä rappiosta ja käyttää kahden naisen asetelmaa hyvin yksipuolisesti välineinä miehen selvittäessään omia ongelmiaan. En muista, tuliko tässä tapauksessa kukaan raskaaksi. Luulisin että tuli, ainakin sitä yritettiin pitkin elokuvaa.

Toinen jalka haudasta - esittää kahden naisen tilanteen, yhteydessä uuden elämän mahdollisuuteen, edellisten virheiden poispyyhkimisenä, vähän kuten Blackout, jossa entinen elämä ja nainen on päähänlyöty naula, joka vasta itselleen totuudellisena pysymisen seurauksena tulee ulos.

Myönnän tähän kuitenkin, etten tohtinut kuluttaa aikaani Sooloilua ja Kolmistaan elokuviin, mutta luin synopsikset molemmista jotka kertoivat kaiken tarpeellisen. Molemmista elokuvista kirjoitetut muutamat rivit informoivat katsojaa ensimmäisenä siitä että tässä on nyt mies ja kaksi naista, erilaisissa tilanteissa.

Tietenkin on mahdollista nähdä naisten aseman yliotteena miehistä, jolloin naiset riitelevät miehistä kuin villieläimet eläimenraadosta, laskien miehen osan välineeksi. Kun mies kuolee, nainen on vapaa ja parhaimmassa tapauksessa hän on saanut prosessissa elämän suurimman lahjan, lapsen. Tämä on myös oikeutettu tapa havaita asetelma. Mustassa jäässä kaksi naista löytävät toisensa hulttiomiehen takia, ihastuvat toisiinsa ja lopulta saavat yhteisen lapsen, näinollen miestä ei enää tarvita, kuin oikeastaan siittämiseen.

Väittäisin kuitenkin, että jos esimerkiksi Mustassa Jäässä tämä oli tarkoitus, olisi fokus ollut enemmän naisten kohtaamisessa, ilman taustavirettä petturuudesta ja kostosta - jota motivoi mies. Elokuvan mies on hirvittävän vähän läsnä fyysisesti, mutta se on motiivi molempien naisten toimintaan. Jos tarina olisi kehittynyt naisten syvään ymmärrykseen toisistaan, eikä toispuoleiseen hyväksikäyttöön ja kieroutuneeseen yhteyteen lopussa, olisi helpompi nähdä elokuva "naisten elokuvana", nyt se on vaivalloista.

Voi siis kuitenkin olla, että olen lukenut elokuvia kuin piru raamattua, mutta nähdessäni näin monta elokuvaa peräkkäin, jossa teema toistui, jouduin jonkinlaiseen pakokauhun valtaan, osaksi myös siksi että tarinat pohjimmiltaan muistuttivat niin paljon toisiaan, ulkoiset puitteet vain vaihtuivat.

En varsinaisesti tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella, kuin että tunnen itseni miehenä hieman vähäarovoiseksi, sillä en selvästikään täytä elokuvien esittämää kuvaa suomalaisesta miehestä. Jossain määrin kokisin elokuvat myös hieman loukkaavana miehiä kohtaan, jos ajattelisin että elokuvat esittävät meille ihanteellisiä ihmisiä. Onneksi näin ei kuitenkaan mielestäni ole, vaan henkilöt ovat osa tarinaa joka kerrotaan jonkin ajatuksen välittämiseksi, ne eivät kuvasta suoranaisesti todellisuuden ihmisiä, vaan heillä on elokuvassa tehtävä.

Koska katselmuksestani on aikaa muistan varmaan monia juttuja väärin ja tiivistykset ovat hyvin yksinkertaistettuja, joten huomatessasi selkeän asiavirheen tekstissäni, pyydän että korjaat sen kommenttiosioon.

maanantaina, kesäkuuta 29, 2009

Pitkä kuuma kesä 2009 - loistavat esiintyjät - paska festari

Olin sunnuntaina Pitkä Kuuma Kesä - festivaaleilla Helsingin suvilahdessa. Esiintyjälista oli erinomainen; Henry Rollins veti nerokkaan spoken word keikan, jota seurasi lämminhenkinen Asa & jätkäjätkät josta torvisektion edustaja säntäsi suoraan seuraavalle lavalle soittamaan indiepopbändi Rubikin riveihin. Immortal Technique oli selkeästi huolissaan festivaalin koosta ja yritti epätoivoisesti saada ääntä yleisöstään ja myöhemmin heput palloilivat hukassaolevan näköisinä pitkin festivaalialuetta. Suomalainen Les Corps mince de Francoisen esityksen perusteella ymmärrän täysin bändin hip-statuksen joka oli myös kevyt alustus Crystal Castlesille, jonka raastava tanssimusiikki aiheutti auringon paahtaessa pienehkön päänsäryn. The Temper trap soitti lähes koko keikan tylsiä coldplay-covereilta kuulostavia biisejä, mutta esityksen kaksi viimeistä kappaletta osoittivat että bändillä olisi paljon omaakin tarjottavaa, jos vain viitsisivät tarjota. Mogwain tunnelmointia seurailin anniskelualueen puun alta varjosta ja Atmospherea en nähnyt sillä odottelin The Flaming Lipsiä, joka räjäytti tajunnan megalomaanisella, 70-luvun progepsykedelia henkisellä lavashowlla loputtomine ilmapalloineen, serpenttiinein ja teletappeineen. Lavalle tuli mm. hämmentävän hupaisasti hytkyvä, puhallettavaan aurinkopukuun pukeutunut henkilö, oranssien kaluston ja ilmeisesti ennakkoon ilmoittautuneiden teletappipukuisten fanien joukkoon.
Ja tietenkin laulajan seikkailu yleisön päällä "space bubblessa" oli mieletön avaus keikalle, joka ei kuitenkaan ollut kovin intensiivinen musiikkiesitys vaan jonkinlainen rauhallinen leikkitunti joka kasvoi erittäin tunteelliseksi loppuakohden, vaikken itse edes bändin suuri fani ole.

Nyt asiaan;
Viikonloppuna, jolloin on Tuska, Puisto Blues, Pax 09 festivaali ja muutenkin erinomaisen aurinkoinen sää, on jossain määrin sietämätöntä viettää koko päivä festivaalialueella jossa ei ole varjoa ja josta ei saa lähteä pois. Tähän kun lisätään se, että ruokavaihtoehdot ovat ns. "indie festarille" täysin ala-arvoiset, tarjolla mikroitetun näköistä kebabbia, kuivahkon oloisia kananuggetteja (nämä arvioin vain ulkonäön perusteella) ja 2 vaihtoehtoa ilman epämääräisen näköistä lihaa; currymössö 7e (jonka valmistaminen kotona ei maksa juuri mitään) ja pizza 8e, jossa oli riisiä lukuunottamtta samat ainekset kuin currymössössä, festivaalit voivat nopeasti muuttua erittäin harmittavaksi kokemukseksi.

Juomana oli jokaisessa ruokakojussa (olivat kaikki samaa firmaa ilmeisesti) tarjolla samat tylsät - jaffa,pepsi, sprite...Anniskelualueella tietenkin jo auringon tainnuttaman kansan seassa kierteli moraalittomia Jägermaister tyttöjä, tyrkyttämässä myrkkyjään festarikansan kurkkuihin, maassa, jossa ei muutenkaan harjoiteta pöytiintarjoilua, ainakaan festareilla.

Enkä nyt edes jaksa puida anniskelualueiden järjestelyä suomalaisilla festareilla, muutakuin sen että 8 euroa 2dl viinipullosta on missä tahansa liikaa.

Tarkoituksenani on sanoa, että imagoltaan jonkinlainen vaihtoehtofestivaali, joka tarjoaa hienoja esiintyjiä on kuintenkin asenteeltaan yhtä ääliömäinen kuin mikä tahansa makkara fest; Ihmiset siis viihtyvät kun saavat syödä jotain paskaa ja juoda kaljaa. Alueella, jonka istuskelumahdollisuudet vaikuttivat huonommilta kuin surullisenkuuluisessa kaisaniemempuistossa, en olisi sietänyt olla, ellei esiintyjät olisi kiinnostaneet, sillä mihinkään ei musiikka päässyt karkuun.

Varsinkin kun tietää, että festivaalialueen vieressä, käytännössä festivaalialueella, sijaitsee hieno kahvila Aaltopelti, jonne en tietenkään päässyt kokopäivänä, koska kulku oli estetty metalliaidoilla. Kahvilasta olisi saanut myös nautittavaksi jotain vaihtoehtoja kansan syvien rivien lempijuomille: sokerilitkuille ja oluelle, joista molemmista tulee huono olo.

Suomalaiset festivaalit markkinoivat lähes kaikki samaa asiaa "juokaa kaljaa, syökää roskaruokaa - se on kivaa ja niin te viihdytte." Tämä on sietämätöntä paskaa. Jos olisin ruokatarjoilun tiennyt etukäteen, olisin tuonut kotoani eväät, nyt en päässyt enää pois alueelta, joten olin voimaton ja koitin selvitä, sillä mistään ei myöskään saanut mitään pientä suolaista naposteltavaa, esim sipsiä, jota ilman on vaarallista heilua auringossa koko päivä. Ainoana plussana järjestäjille se, että alueella oli koju josta sai aurinkorasvaa. Esiintyjien lisäksi tietenkin.

sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

Barack Obama in Prague - review

"The Czech Republic has a long history of puppetry, puppet-making, and marionettes. Czech puppets have been a part of Czech tradition since the middle of the 18th century."Today we saw the biggest puppet show ever held in Prague! The performance was not Czech, nor had it anything to do with Czech puppetry, but seems that they wanted to respect the tradition, so they arranged the only performance of this show in Europe to be held in the puppetry capital of Europe. Being "one time only", I too climbed up the hill to Prague castle and went to see the amazing show. I expected more from the script, even though the performance and delivery was amazingly good. The charisma, the Smile..all of that was there. My main problem with the monologue was, that I found it a bit unlogical and therefore hard to relate to. I understand that Barack addressed the Czech people, and not everyone in the Europe, but I feel that this concerns us all. Like he said himself: "Nuclear missiles are threat to us all." And I agree.

Barack spoke about disarming the world from nuclear missiles, thus wiping out the last remains of the cold war. This is, of course, really good thing
to do. But still, the way to do it is, according to Barack, to unite with USA, allowing them to build their military bases around Europe, thus contributing to the cause of pressuring certain countries to disarm themselves from nuclear weapons. Barack also said, that it is cowardice to oppose this action, cause it takes strength and will of power to defeat the evil that lurks in the world.
He said, that USA will start, as an example, to reduce their nuclear weapons, and this should inspire everyone else to do the same. Then he emphasized that every country that "breaks the rules" (in this missile-matter, like for example North Korea just did), has to face immediate consequences, they must be punished. But, USA will definitely keep an adequate resorts of nuclear missiles to be able to protect themselves from their enemies, he said.
I don't support nuclear missiles in any way, for sure, but neither do I appreciate this attitude of "you are either with us, or against us". Because that does not differ in anyway from what Bush was preaching about few years ago. And If we want to unite against the "evil forces" why should that mean that everyone should allow USA to build their military bases around Europe? Couldn't they, just for example, build their own? I mean, who said that USA is the good guy? But oh yeah, a nation which doesn't have nc-missiles already is not allowed to have one (which of course is definitely a good thing.) but that would be breaking the rules.

For me, the country of USA doesn't look like one that everyone should follow, just looking at their internal matters, poverty, education, crime rates for example. If, say like Denmark or Sweden or something started to gather a group against the evil in the world, that group I could join.
And that the countries that brake the rules must be punished? Who makes these rules and who makes the punishments? USA? And, Barack said, that one nuclear missile in the hands of a single terrorist, could spread destruction in enormous amounts in the world, and just 5 minutes before that he had said that USA will definitely keep "sufficient supplies" of these missiles their selves..So, the ending point would be, that no one else has any "big" missiles, but USA would have them, and in addition, bases all around Europe, ready for action...? What do you think, would they get rid of them at that point?
We should fight together, as free nations and individuals, for the freedom and peace on earth, said Barack. So let's do just that, let's unite, and respect each other. It can't be that either you agree with USA or you are considered as a coward or a terrorist.
All and all, it was a good show and I am happy to have been able to experience it.

3/5

maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Battle in Seattle

I just stumbled on to this movie "BATTLE IN SEATTLE". Haven't heard from it anywhere, maybe because I haven't been looking, but from my point of view, this movie deserves more attention.

It is a fictional story based on the true events of the demonstrations against World Trade Organisation (WTO) in Seattle in 1999. Things went quite badly and people got hurt.

The storyline is nothing special, but I think the matter is very important and the characters are put in the right place, giving atleast a decent look to "both sides", kind of, since the sides fighting in this film are not enemies with each other, as the ending successfully tells us. This is the most important fact in the film: it is not the police force and the activists who should fight each other, or even the politicians and activists, they are just the middle men, and there will always be more of them to fight with.

For some reason I was a bit irritated by the lovestory-subplot, which seemed totally irrelevant, but I guess something like that has to be there always..even though I can't see why..All and all I like the fact that the film is obviously quite low budged, but it contributes to the atmosphere of the film. It is also nice to see the usage of archive material and fictional story, mixed together.
But, a nice film and I am happy that it was made and I saw it!

torstaina, tammikuuta 29, 2009

Tampere film festival 2009 4.3-8.3

UPDATED 31.1
I'm just announcing (not boasting too much) that the following films can be seen at the mentioned festival;


in the competition series:

Kaupunkilaisia / Citizens, by Juho Kuosmanen
Jalil, by Mazdak Nassir
Chabalu, by Amir Eskandari

and in New from Finland Screening:
Valon Lapset - The Illuminous ones, by Jaakko Ruuska
Suurin ja Kaunein, by Teppo Airaksinen
Saurofoniaa, by Mazdak Nassir

All films above are edited by me. In the music video screening you can see:
Goon - Taas sen täytyy muuttuu, by Jussi Rautaniemi
Saurofoniaa, by Mazdak Nassir

So, that makes it 7!
So go to the festival, cause I can't be there for I lurk in the narrows streets of Prague by then.

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Just an announcement and James Bond

Haven't been writing for a while...
I'm just announcing that I uploaded all my videos again to youtube, for better quality.

So go check out the videos!

One topic I was about to write was the new James Bond film. I'll just talk about it briefly. I liked it. I know that even though Bond is now portrayed a bit confused and clearly lost person, they still are not intellectual films, and they possibly shouldn't be , but I like the way Daniel Craig makes James Bond feel like a complete lunatic from time to time. He has this crazy-look in his eyes, which is nice.
All the old James Bonds were just clean fellows who had no soul but it did not worry them, now it feels like Bond is all the time ready to fall apart, when he has no clear mission, like chasing a bad guy. But I think the new bond is a bit more real and there is some moral in his character, absurdly violent as he may be, but at least he clearly is a non-well person.

So, I can't understand why people have disliked the new Bond film. It is fast and exploding, but that is just the way an action film has to be, and since it was a clear sequel, continuing straight after Casino Royale, it is totally understandable that there is no need to stop and explain what is happening. Even though there were some plot holes in the film, or some bad writing at least, but they were hard to notice when the movie went on forward so fast..

But I think that the next Bond is hard to do, because this film worked because of the blow of Casino Royales freshness, but it wont last three films, so if Bond doesn't go mad in the next film or something, the series will fall back to the uninteresting saga of films that it was before Casino Royale.

maanantaina, lokakuuta 27, 2008

Zeitgeist, Loose change, Earthlings and us

When movies were born, first films ever made were documentaries. Back then there was talk about people not having to travel around the world to see things anymore, cause film would bring all the wonders of the world to them. It was to be a new strong medium for education and civilization.
Now we live in a time when everyone (who has the level of wealth as most of Finns have) can buy a decent video camera and a laptop with cheap editing systems and produce films, much easier than Lumiere bros and our subjects could be examined more thoroughly, than the social commentary about workers leaving factory, by Lumiere brothers, because of the infinite material we have for filming, seemingly no cost at all.

When I look at films like Zeitgeist- Addendum, Loose Change, and Earthlings, I feel like "this is what we should all do, this is NOW". These three appear to be some of the flagships of internet distributed indie documentaries.

The internet and the easiness of working with moving images has only now, 100 years later of the first documentary film filmed, reached the level of really starting to work as the medium it was supposed to be. And services like Youtube contribute also to this cause. The fact that writing an essay or publishing an opinion letter on newspaper is not the only way to state your mind and taking part. Of course youtube in all its good has also set an example of the surplus that a good service always produces, and it struggles with not drowning to it.
The documentaries I mentioned are almost completely compiled of archive material or animated material. Only some interviews have been shot and they both work pretty much because of the strong text, read by a voice behind the repetitive images - meaning that the language of cinema they use is quite simple and old fashioned. But this only shows that you wont even have to film anything to make an important, or at least strong and interesting film.

And there has of course been films like this before, but now combining the lightness of digital cinema to the lightness of broadband internet, the information and viewpoints are free to take their place, out of the cages of: festivals, cinemas and the totally lost medium: TV.


The argumentation on both films is clearly simplified to serve the aims of the movie makers, but this is the fact that needs to be understood: There is no way around it that they tell us the things in the light as they want us to perceive them, but never think that this is not the case in all the movies, books, newspapers or news you see every day.
Meaning that they only give a new angle on things and I believe that this is their goal. Even though there is always a slight touch of mass psychology since all these films tell us to "Join" something..But since we already are members of this capitalist-religion, this can be accepted.

So I am not saying that a new age of political movie has begun because of these internet documentaries, but in my opinion there could be something to it. The only problem is that being a new interesting subculture, it won't be taken seriously in the mainstream media. It is partially a good thing, cause it aims to take the lead from the mainstream media. But also gives large amount of people the view that theses kind of docs are just conspiracy jibberish, not to be taken seriously.
The fact that there has not been, at least not to my knowledge, a public statement against the "proofs and theories" that Loose Change gives out, which are quite easy to believe, has two sides. On one hand it gives the image that these theories are ridiculous and therefore not worthy of a official response. But the other side of it is this: Now in the time of freedom of speech, internet, blogs and everything, we drown in opinions and theories. Therefore, to raise one or two from this mass of information, even to deny or criticize, is to state that it has some truth to it.

And since it seems probable that they can not explain for example about "the building 7" in 9/11 attacks, they see it better just not to answer the question. This is the new censorship of information: When asked - don't answer. The people will forget and stop asking and get on with our everyday life with money problems and jobs and entertainment.

We can write to our blogs, even make documentaries, no one says to us we can't do it. But it won't help, as long as the arguments don't get "publicly recognized" (whatever that means). But you still get the feeling that you have said what you had to say. This works only as long as there is the mainstream media that has some authority.

Of course, countries like Finland are still quite safe from this. The circles are so small that even one sms-message sent by some politician goes straight to every paperstand. But that is also a way of restricting our knowledge. Finnish news media tend to attract our thoughts in totally wrong things.


Now a film Earthlings, differs a bit, not building any theories of how governments enslave mankind. It just shows the facts behind our habits concerning our place in this planet,what we eat and so on. Make the connection.


So links at the end, for films to watch:

http://www.earthlings.com/

http://www.zeitgeistmovie.com/

http://www.loosechange911.com/blog/

To believe? Well, I watch them as I watch any other film..And of course there are tons of others, but just these 3 for starters.