Enter the Void, Avatar, elokuvan muoto ja visuaalinen stimulaatio.

Enter the Voidia katsoessani vieressäni istuva, minulle siis täysin vieras, tyttö piti käsiä silmillään melko ison osan elokuvasta, silloin kun pää ei ollut uneliaisuudesta notkollaan. Elokuvan loputtua takapenkissä ollut mies nousi ylös ja totesi "Tämä oli kyllä todella paska!".

Elokuvan alkaessa reaktioni oli päällisin puolin melkolailla verrattavissa siihen, kun olin katsomassa Avataria 3D elokuvateatterissa. Koin, että nyt näen jotain, kirkasta, värikästä, aikaisemmasta näkökokemuksistani poikkeavaa, silmiä viehättävää/ärsyttävää; Enter the Voidin kohdalla en ollut heti varma. Tämä visuaalinen ärsyke piti vallassaan melko lailla elokuvan puoleen väliin saakka, jolloin aloin siihen hieman kyllästyä. Samoin kävi Avatarissa, vanhana Sci-fi nörttinä olin ekstaattisessa lapsenomaisessa onnen tilassa, kun näin värikkäitä avaruuskukkia ja hauskasti pyöriviä aluksia ja muuta vilisevää, mutta kun elokuvan puisevuus puski läpi, ennalta-arvattavuus ja vääjäämätön loppurymistely lähstyivät, vaikkakin olin jo antautunut sisällöttömän piirretyn viihdyttävään kuvavirtaan, takaraivoani jyrsi kyllästyneisyys. Piristävä trippi oli saavuttanut huippunsa ja laskeutuminen alkoi ja puudutti aivot.

(Huomio: En todellisuudessa ajattele, että Avatar ja Enter the Void olisivat missään määrin verrattavia elokuvia, enkä vertaa niitä nyt laadullisesti taikka sisällöllisesti toisiinsa.)
Enter the Voidin leijuva kamera alkoi myös lopulta harmittamaan, osittain samoista syistä kuin edellisessä: se ei enää viehättänyt, henkilöiden taria toki piti saada loppuun, mutta minkäänlaista yhteenvetoa en heidänsuhteen kaivannut, oli vain ajatus, teema, kierto. Osittain toivoin, että elokuvan muoto rikottaisiin, siihen tulisi jotain ilmaa, osittain arvostin jatkuvasti sitä, ettei näin tehty.

Puheet kuolleiden kirjasta, uudestisyntymästä ja yksittäiset huomautukset elämänasenteista olivat pintaraapaisuja, heittoja, jotka toki tarjosivat pohjaa ja syvyyttä, mutta jäivät melko ohuiksi. Tuhannennen kerran kameran sukeltaessa lamppuun huokaisin ehkä itsekin hieman hermostuneena ja pohdin, kuin Avatarissa, aliarvioidaanko minua nyt?Kuten muutkin Noen elokuvat, Enter the Void rakentuu yksinkertaisista palikoista toteutettuna visuaalisesti koukkuttavalla, uskaltaisin väittää; elokuvallisella tavalla. Niinkutsuttu tarinahan elokuvassa on melko yksinkertainen, samoin tapa jolla se esitellään: henkilöt puhuvat ensin asiasta joka sitten tapahatuu. Harvinaisen selkeää. Elokuva ei missään tapauksessa ole sekava. Tämä on niin hyvä, kuin huonokin juttu.

Avatarin, kuin monen muunkin kaltaisensa, juonenkuljetus ja ns. sisältö ovat selviä katsojalle välittömästi kun ne on asetettu näytteille (jos on sattunut niin, ettei ole nähnyt traileria) jonka jälkeen minkäänlaista yllätystä ei ole luvassa, vain rakennettuja, helppoja onnistumisenkokemuksia; "Jes! Mä arvasin!". Enter the Voidia katsoessa alkaa myös nopeasti odottamaan, että koska sielu pääsee takaisin kohtuun, koska ympyrä tiivistyy niin, ettei muuta vaihtoehtoa ole, mutta tuttuuden turvallisuutta se ei tarjoile, elokuvan lopussa ei tule mieleen todeta "mä arvasin". Sillä siihen kerronta ei perustu.Enter the Void vaatii kuitenkin nykyään niin harvinaista taitoa; antautumista, ei niinkään älyllistä analyysia. Mielestäni tämä viestietään katsojalle yksinkertaisella muotoseikalla: olette nyt päähenkilön pään sisällä, koette hänen trippinsä, kuulette hänen katkonaiset ajatuksensa.

Päähenkilön kehosta irtautumisen jälkeen sielu käy läpi ensin elämänvaiheet, sen jälkeen kiertää sykleissä lähimmäistensä läpi, sukellellen pyöreiden aukkojen ja valojen kautta syvemmälle spiraaliin, kunnes saavuttaa oman alkupisteensä. Muoto siis sisältää lähtökohtaisesti ennalta-arvattavuuden. Tämä nostaa esille keston.

Tosin sekin elokuvassa mainitaan, että DMT trippi kestää ikuisuuden, muttei se mielestäni ole riittävä peruste pitkitetylle elokuvalle, joka nyt ei kuitenkaan ikuisuutta kestä. On mielekästä pohtia, mitä elokuvaan olisi jäänyt, jos se olisi karsittu minimiin? Riipivän toistuvaa leijumisia olisi vähennetty ja saatu vain kosketus siitä, että nyt leijutaan, muiden elämä etenee, meillä ei ole siihen kosketusta. Tämä tietenkin myös nostaa kysymyksen, että jos tämä ajan tuoma ulottuvuus tuo jotain merkittävää elokuvaan lisää, onko se riittävän arvokasta? Mikä on silloin elokuvan sisältö, jos se ilmenee vain keston, muodon, kautta?

Elokuvallinen kuva saavuttaa maksimikestonsa ja vaihtuu toiseen, jossa se paljastuu, muuttuu, etenee. Luo sisältöä. Noella on kahdessa viimeisessä elokuvassaan selkeä kuvakerronnallinen tyyli, jonka sisällöllisyyttä ja mielekkyyttä on oikeutettua kyseenalaistaa. Oman kokemukseni mukaan se kuitenkin on naturalistinen ja samalla vieraantuneisuutta lisäävä, välinpitämätön ja eteerinen. En ole elokuvamaailmassa niin korkea auktoriteetti, että uskaltaisin väittää tämän olevan jotenkin vähäpätöistä tai vain jokin merkityksetön muotoseikka. Elokuvan kuva on kuitenkin sen tärkeimpiä kerrontatapoja ja verrattuna aikalaisiinsa, ei mielestäni ole perusteltua väittää Noen kuvaa sisällöttömäksi, sillä Noe pyrkii ulos yhdestä kuvasta, pakoilee freimin rajoitteita, niinkuin kokeellisessa elokuvassa tapana on ollut.
Kokeellisen elokuvan historia on pitkälti keskittynyt juuri välineeseen ja muotoon, tarinan eri ulottuvuuksien ja kerrontapajen etsintä elokuvassa liittyy elimellisesti myös tähän. Näytelmäelokuvan puolella Synecdoche New York tosin keskittyi onnistuneesti tarinankerronan, sen ajallisen ulottuvuuden kautta saamiin mahdollisuuksiin edetä ja porautua henkilöön. Youth With Out Youth jossain määrin samoin. Näissä elokuvissa ei siis kuvakieli ole taitavuudestaan huolimatta erityisen poikkeavaa. Trierin Direktøren for det hele edustaa taas samankaltaisuutta Noen elokuvien kanssa, jossa tarina on melko yksinkertainen, mutta kiinnostavan siitä tekee toteutustapa. On ehkä väärin kutsua näitä elokuvia "Kokeellisiksi" mutta perusteltua on väittää, että ne ovat vähintäänkin "progressiivisia".

Täytyy tässä vaiheessa myös sivuhuomautuksena kertoa, että olen ihminen jonka mielestä Transformes 2: The Revenge of the Fallen on viimevuosien suurimpia kokeellisia elokuvia. Selitys: elokuvassa ei ole samaistuttavia henkilöitä, elokuvan tarina on lähes käsittämätön, sisältöä ei käsittääkseni ole ja elokuvan tekeminen on maksanut enemmän kuin osaan kuvitella ja kaikki tämä raha on käytetty muotoon; siihen tehosteiden karnevaaliin joka sytyttää aivoissamme viihtymisen tunnetta stimuloidessaan silmiemme tappisoluja.

Eli, Enter the Void lukeutuu kokeelliseksi, suoraviivaisuudessaan kuitenkin eri lokeroon kuin kaikkien ihailema unimaakari Lynch taikka aavikkomystikko, symbolitykittäjä Jodorowsky.

Vaikka Enter the Void oli minusta ylimitoitettu, kotiin päästyäni en kuitenkaan koe että se aika olisi hukkaan heitetty. Se ei välttämättä ollut hyvä ratkaisu, mutta koska mm. tylsimmän elokuvan paikasta mielessäni taistelee joko Batman & Robin tai Muumio, en voi väittää kokeneeni että aikaani olisi tuhlattu. Kun ajattelee postmodernin Hollywoodin popcornipojua Tarantinoa, jonka Pulp Fictionin jälkeiset elokuvat ovat kuin luokan tähtioppilaan tarravihko kaikessa kylmyydessään ja kiiltelevyydessään, on EtV:n jokainen minuutti oli minulle nautittavampi.
Avatarin henkilöt olivat karikatyyrejä, selkeästi määriteltävissä. Samaa voisi sanoa Enter the Voidista. Henkilöistä ei annettu järin moniuloitteista kuvaa. Toisaalta, näin taannoin 5 ja puolituntisen elokuvan Carlos, joka ei kestossaan saanut aikaiseksi juuri minkäänlaista hahmoanalyysiä. Päähenkilö oli kokoajan etäinen ja vähän vituttava. Ehkä se oli tarkoituskin. Verrattuna vaikka Profeettaan, joka normielokuvan mitassaan kertoo äärimmäisen herkästi henkilöstään, voisi tätä seikkaa kummastella, mutta tässä palataan muotoon; Elokuvan muoto, kerrontatapa määrittelee pitkälti sen, miten lähelle henkilöä päästään tai miten lähelle häntä on tarkoitus päästä. Avatarissa karikatyyrimäisyyden vuoksi, EtV:ssa leijuva kamera ei yksinkertaisesti mahdollista kuin pintaraapaisun henkilöihin, tai ehkä Noe ei onnistunut saamaan henkilöhinsä syvyyttä. Henkilöiden keskustelut työn orjuuttavasta luonteesta lisäsi tietenkin elokuvaan jonkinasteista pihviä ja päähenkilön uravalinnan vuoksi tässä tilanteessa ollaan, mutta koin nuokin nopeat informaatiot osana hentoa kudosta jonka avulla katsoja voisi kokea jotain henkilöitä kohtaan, eikä varsinaisesti kannustuksena laajempaan yhteiskuntakritiikkiin.

Helposti hauskoja hahmoja jotka piristävät pakettia löytyi toki, mm. geneerinen mutta toimiva huumediileri ja hänen läävänsä. Mutta, muoto myös antaa meidän ymmärtää, että oikeastaan me olemme päähenkilö, meidät pakotetaan kokemaan päähenkilön elämä ja kuolema. Noe haluaa antaa meille tämän tripin, ja henkilön menneisyys on läsnä selittämässä nykyisyyttä, jotta ymmärtäisimme edes vähän siitä, miksi hän oli sellainen kuin oli.









Vaikkakin psykedeliakuvauksia on tehty mielinmäärin, Blueberry, Avaruusseikkailu 2001 ja Trippi nyt esimerkiksi, eihän EtV ole pelkkä trippikuvaus, vaikka sekin tulkinta on mahdollinen, mutta jos näin on, onhan se sellaisenakin merkittävä. Jo pitkän tradition omaavat psykedeliakuvat eivät EtV:n screentimeä juurikaan vaatineet ja se, mikä oli, oli ansioikkaasti toteutettu. Yhteys Avaruusseikkailu 2001 loppuosaan on myös kiinnostava, sillä EtV alkaa värityktyksellä, ja vielä psykedeliatripin alkaessa kuvamaailma on katsojalle melko uutta ja siihen on vielä totuteltava. Psykedeliakohtaus toimii rauhoittavana ja näköhermoja hivelevänä, vaatien antautumaan. Jos sen haluaa ottaa vastaan. Psykedeliakuvasto on hyvin sumuista ja muistuttaa sitä miltä näyttää kun painaa silmäluomia sormilla, eikä näin siis keskitytä elokuvissa usen nähtyihin huumehallusinaatioiden symboliseen maailmaan. Kohtauksen jälkeen elokuva tuntuu pitkään siltä, kuin 2001:n psykedeliakohtauksen jälkeinen aika tuntuu, jokin on sijoiltaan, jokin on vinossa, mutta irrallisuus estää saamasta siitä otteen. Huomioitavaa on myös elokuvien samankaltainen lopputilanne.
Kuten Irreversible, Enter the Voidin teemat olivat nivottu erottamattomasti elokuvan muotoon. Ei tuollaisella tyylillä voi kertoa tarinaa, missä rikas poikamies ottaa otteen elämästään, oppii vastuuta ja löytää kumppanin. Tässä mielessä elokuva oli harvinaisen onnistunut, vaikkakaan ei yhtä häkellyttävä, kuin Irreversible aikoinaan oli, pikemminkin tyynnytelty versio siitä. En tiedä korvaako seikkaa se, tämä elokuva oli huomattavasti positiivisempi ja toiveikkaampi.

Perustuiko Tokion valinta lokaatioksi noenvalojen täyttämä ympäristö? Valo oli, kuten monesti kuoleman ja elämän välistä tilaa kuvattaessa, tärkeä elementti. Tokion kaduilla ei näy luonnollisuutta ja elokuvan todellinen Tokio sekoittuu pienoismalliTokioon.. Julistettuani asetelman yksinkertaisuutta tämä kuitenkin jäi minulle arvoitukseksi.

Tämä oli selvennys siitä, miksi mielestäni ei ole oikeutettua todeta että Enter the Void oli "paska leffa." Eikä vain siksi, että on niitä paskempiakin. Kuten Trierin Antichristin tapauksessa, totean myös tässä: Älkää katsoko tätä kotona, dvdltä, pausenappi syyhyten. Teatterin pimeyden, suljetun, intiimin muttei kuitenkaan yksityisen tilan merkitys on joissakin elokuvissa lähes yhtä suuri, kuin katsottavan elokuvan tarina.

Inception ja länsimainen tuhoutunut alitajunta Reloaded

Harmittaa kirjoittaa toistamiseen jossain määrin niinkin apeasta elokuvasta kuin Inception. Todetessani kyseisen elokuvan tarjoaman maailman kylmäksi ja markkinatalouden läpikoitaisesti syövyttäväksi, heräsi tänään mielessäni hauskempi ajatus, joka on ollut monelle varmaan täysin ilmeinen alusta asti.

Inceptionissa esitellään tasot; elokuvan todellisuus ja sen jälkeen unitasot; Ensimmäinen uni, uni unen sisällä, uni sen sisällä ja sen sisällä ja tyhjä tajunta, limbo. On arkkitehteja ja Uneksijoita, joita käytetään viemään kohde unen maailmaan, jotta kohde kokisi unen todelliseksi.

Ilmeistä on, että kyse on elokuvanteon vertauskuvasta. Inception siis esittelee sen koneiston, miten katsojille luodaan elokouvan maailma, samaistumisen kohteita ja lopulta istutetaan ideoita. Kun he käyvät näkemään unia, me astumme teatteriin.

Päähenkilö on kuitenkin ryvettynyt ja henkisesti tuhoutunut mies, joka on tämän kuvamaailman syövyttämä ja tuhoama. Nykyaikainen ihminen. Päähenkilö ei myöskään enää voi luoda koska ei voi kontrolloida alitajuntaansa. Niin sanotut vakavat ongelmat puskevat läpi. Miksi päähenkilö sitten on niin ahdistunut (sen lisäksi että vaimo on tietenkin kuollut ja kytät jahtaa ja kaikkea muuta paskaa)?

Koska se sisältö, unien tai unikuvien maailma on kylmä ja tyhjä, toistuva, puuduttava. Mitä syvemmälle mennään, päädytään aina samoihin ongelmiin "isäni ei rakasta minua" tai "vaimo jätti" ja tämä vaikuttaa väistämättä johtavan aina James Bond- tapaiseen moottorikelkka sotimiseen. Eihän sellaista kukaan ihminen kestä! Varmasti lakkaisin itsekin uneksimasta (tekemästä elokuvia) jos se olisi se ainut vaihtoehto!

Narsismi, tyhjäpäiset toimintakohtaukset geneerisessä kuvastossa, yksinkertaiset ihmisen tragediat, oma riittämättömyys jyräävät. Yksinkertaiset juoniratkaisut, oikoreitit läpi kiinnostavien sokkeloiden! (elokuvaan, tai siis uneen suunniteltiin sokkelo, joka piti lopulta kuitenkin ohittaa täysin!!) Uusi sukupolvi on aina parempi (kuten tässä uusi tyttö arkkitehtina, näkee ongelmat, osaa ne ratkaista). Kuka sellaista jaksaa?

Näin nähtynä Inception on traaginen kritiikki nykyelokuvakulttuurista ja lohduton kuvaus sen tekijöistä. Get out before its too late.

Tämä tulkinnan mahdollisuus ei kuitenkaan mielestäni oikeuta sitä 2h30min James Bond toimintaa mitä täytyi kärsiä läpi ja siinä ehkä piileekin tämän tulkinnan probleema.

Inception ja länsimainen tuhoutunut alitajunta

Inception, hieno elokuva. Varsin viihdyttävä koko kestonsa ajan, sisältää muutamia hienoja ideoita ja ajatuksia; miten ideat riivaavaat mielen ja miten unessa kokemus ajasta muuttuu hauskasti. Jo elokuvaa katsellessani reagoin yhteen mielestäni hälyyttävään seikkaan.

Inception tapahtuu alitajunnan syövereissä, unien arvaamattomassa maailmassa ja vaikkakin elokuvassa esitellään se, miten nämä kyseiset unitilat rakennetaan kyseistä kohdetta varten ja tätä tehtävää varten on Arkkitehteja, jotta uni tuntuisi "uskottavalta", on kuitenkin se, millaiseen mielikuvamaailmaan astutaan lopulta äärimmäisen kyseenalainen.

Nolanille tavalliseen tyyliin hän on päättänyt olla erottamatta unta ja todellisuutta millään visuaalisella kikalla ja sehän on erittäin hyvä. Ei minunkaan unissani ole savukoneita tai vääristyneitä linssejä. Mutta kuitenkin tämä ns. "realismi" johtaa seikkaan joka on koko elokuvan ja koko Hollywood elokuvakoneiston ja sitä kautta niille elokuville altistuvien ihmisten ongelma.

Inceptionin realismi ja niinikään myös alitajunnan tuottama mielikuvitusmaailma on niin kylmää, kankeaa ja vieraantunutta, että ahdistaa. Ja ennen kaikkea se, että pilvenpiirtäjäkaupungista siirrytään "syvemmälle" ja päädytään lumiselle vuorelle laskemaan sotavarustuksessa kohti jonkinlaista armeijan linnoitusta, commandovarusteet ja rynnäkkökiväärit käsissä, viestii jo siitä, että amerikkalaisen (ja sen mukana pian myös kaikkien länsimaalaisten) alitajunnan on läpeensä täyttänyt amerikkalainen tomintaelokuva kuvasto. Kaikki Inceptionin tarjoamat visiot alitajunnan sokkeloista ja salaisista paikoista, olitvat kuin Casino Royalen kuvakäsikirjoituksista. Kalliita hotelleja, suuria kaupunkeja, nopeita autoja, kommandoja. Hotellin käytävillä pukumiehet ampuvat toisiaan...!?

Ongelma tässä kuvastossa on juurikin siinä, että ainakin minulle tuli vaikutelma, että kun nyt unet halutaan kuvata "realistisina" tuollainen kuvasto kuitenkin on juuri sellaista fantasiakuvastoa jota muutenkin amerikkalainen maailmanvalloituspropaganda haluaa levittää. Ns. aikuisten satuja, missä charmikas mutta vaarallinen James Bond juoksee ja ampuu smokissa, eikä hikoile eikä koe tunnontuskia tappamisesta ja jossain odottaa täysin meikattu iltapuvussa oleva nainen.

Tuo on elokuvien alitajuntaa. Elokuvien kollektiivista kuvastoa, mutten voi uskoa, että yksikään ihminen kokee omien salaisuuksiensa olevan jättimäisessä pankissa futuristisessa kassakaapissa, jos omat salaisuudet löytyvät kaukaa oman mielen syvimmistä sopukoista. Itselläni ne ehkä löytyisivät lapsuuden kodistani tai lapsuuteni kesämökin salaisista paikoista, portaiden alta jossa on laatikollinen erilaisia nappeja. Sitä ei vartioi pukumiehet rynnäkkökiväärein, vaan sisiliskot ja Lissi-mummu, tai Remu-kissa. Eikä elämänkumppanini olisi juuri menossa johonkin cocktailkutsuille muistini sopukoissa, vaan luultavasti kotona aamutakissa, juuri suihkusta tulleena. Mutta nämähän ovat vain minun kokemuksiani.

Ehkei Inceptionin kuvasto olekaan niin poikkeuksellisen painostavaa kuin ensin tuntui. Onhan sitä tarjottu juo vuosia meille omaksuttavaksi. Matrix tapahtuu täysin samoissa lavasteissa, vaikka siinäkin maailmassa olisi käytännössä mahdollista "mikä vain". Siinä asia kuitenkin selittyy hieman sillä, että Matrixin maailma on robottien luoma ihmisille ja siitä kylmä, kliininen nahkatakkihyppely jotenkin saa potkua. Kauniit ja Rohkeat, Miami Vice, Nolanin Batmanit jossa ennen goottihenkinen Gotham näyttää nyt häkellyttävästi geneeriseltä pilvenpiirtäjäsuurkaupungilta.. ja kuten jo mainittu; James Bondit ovat pelkästään tätä fantasiakuvastoa.

Kuka oikeasti rakentaisi järjettömän pilvenpiirtäjäkaupungin, jos eläisi maailmassa jossa itse voisi jumalan tavoin luoda kaiken? Pilvenpiirtäjäkaupungin, ilman ensimmäistäkään puuta tai pensasta. Ruohikkoa ei missään, paitsi ainoastaan muistikuvassa omista lapsistaan, he istuvat nurmikolla, ovathan ne lapsia. Aikuisten maailmassa betonia, lasia, hienoja arkkitehtuurisia kikkoja. Ja merenranta heti vieressä. muttei mitään vihreää missään.

Haluaako siis ihminen lopulta oikeasti näitä asioita? Kalliita pukuja, tyylitellyn kampauksen, kiiltäviä autoja ja tepastella lasisessa pilvenpiirtäjässä? Jos hollywood toimintaelokuvia, jotka ovat itsessään jo jonkinlaisia kuvia alitajunnan haluista ja tarpeista, on uskomista, niin kyllä. Täytynee myös mainita, että tämä kuvasto on länsimaisen kapitalismin kuvastoa. Länsimaisen kasvun, riiston, menestyksen, vaurauden, pörssimeklarien märkien päiväunien. Eli tämän hetken, tämän kulttuurisen tilanteen äärikuvia, ehkä alussa nähdyt mielenosoittajat aasialaisen bisnesmiehen unessa yrittivät viestiä siitä kääntöpuolesta, jonka sellainen elämäntapa aiheuttaa.

Ehkä Inception herätti tähän vain siksi, että se sanoi suoraan kuin idiootille "tältä sinunkin alitajuntasi pian näyttää, näitä asioita sinäkin haluat". Juurimainitussa ympäristössä tärkeää ihmiselle näiden kuvien mukaan on menestys, sosiaalinen status, ydinperhe. Mies, nainen 2 pellavapäistä lasta.

Mutta merkityksen, mysteerin ja ennenkaikkea luonnollisuuden puute näissä alitajunnan kuvissa on se, joka nostaa karvat pystyyn. Elokuvan päähenkilön vaimo vainosi häntä alitajuntansa sopukoissa ja heilui iltapuvuissa ja meikeissä, seksuaalisuuden, kosketuksen ja läheisyyden tai minkäänlaisen lämmön loistaessa poissaolollaan. Vain silloin kun mies on menettänyt onnistuneen elämän statukset, kodin,vaimon ja lapset, vaikkei muistoissakaan tunne heidän läsnäoloaan tai kaipaa heidän kosketustaan, hänen alitajuntansa alkaa säröilemään, ja silloin pilvenpiirtäjät murtuvat. vesi täyttää kaupungin ja pukumiehet tulevat mustissa autoissaan konekiväärit käsissä ja takaa ajo moottorikelkoilla voi alkaa. En kaipaa kiemuroita ja hyppiviä tonttuja, mutta pelkään sitä kylmyyttä ja vieraantuneisuutta ihmisestä, kehosta ja luonnosta joka vahvasti rapakontakaa välittyy.
Kun ihminen kertoo unistaan, on kiinnostavampaa oikeastaan se, mitä jätetään kertomatta tai mikä välittyy rivien välistä. Joita hävetään tai jotka koetaan liian raskaina. Monet ovat huomanneet sen jo Inceptionin tapauksessa, toivottavasti pian koko elokuvakulttuurin suhteen, niin Amerikan kuin Suomenkin.

Nyt aamupalaa syödessä mieleeni juolahti The Road, jonka jokseenkin tavanomaiset, mutta karuudessaan vahvat kuvat kuolemasta, kaaoksesta ja maailmanlopusta, ainakin minun defenssini läpäisivät. Sen kuvaava maailma oli kuin yksi niistä maailmanlopun unista, joita näen. Ja, no, Antichrististä puhumattakaan.

Invictus vs. Shutter Island, Paha perhe vs. Havukka-ahon ajattelija

Sain koulussa tehtäväkseni katsoa 4 elokuvaa ja vertailla niitä pareina keskenään. Tekstiin sisältyy oletus, että lukija on nähnyt nämä kyseiset elokuvan, tämän takia teksti ei sisällä juonikuvauksia yms..

INVICTUS ja SHUTTER ISLAND

Ensisijainen elokuvia yhdistävä seikka on, että molemmat ovat pitkän linjan, jokseenkin tasokkaiden ohjaajien tuotoksia, jotka ovat täydellisiä pohjanoteerauksia.

Invictuksen tapauksessa tilanne harmittavampi, sillä yksi elokuvan ns. päähenkilöistä on Nelson Mandela ja jossain määrin elokuva kertoo myös hänen tarinansa. Tästä herää kuitenkin kysymys, että mitä on liikkunut ohjaajan mielessä kun hän on venyttänyt elokuvansa yli kaksituntiseksi, antaen kuitenkin siitä suunnattoman paljon aikaa, lopussa vielä hidastetulle, rugbyn pelaamiselle. Mandelaa ei voi kutsua päähenkilöksi, sillä hän pääasiassa vain istuu eri tuoleilla ja hahmo on kuin maahan lyöty lyhtypylväs, jokseenkin kirkas, mutta liikkumaton. Mandelassa ei tapahdu minkäänlaista kehitystä suuntaan tai toiseen, kuin ei myös Matt Damonin esittämässä rugbyvalmentajassakaan. Tästä päästään elokuvan ongelmaan, siinä ei ole päähenkilöä, vain kaksi henkilöä, jotka puuhaavat jotain.

Filmihullu 1/10 arvosteli Shutter Islandin maasta taivaaseen. Kun arvostelija hellitti otteensa kirjan ylistämisestä ja siitä kuinka suuri Scorsese selätti ns. mahdottoman tehtävän ja saanut aikaan "geneerisillä elementeillä tietoisesti pelaavan, kuitenkin samalla niiden ohi ja ylitse kohoavan subliimin fantasmagorian, joka lopulta niittaa katsojan penkinpohjaan pala kurkussa ihmettelemään kaiken tämän järjettömän vanitasin perimmäistä tarkoistusta", jäin hetkeksi miettimään olinko nähnyt saman elokuvan.

Vaikkakin voi olla genrelle ominaista esitellä henkilöt ja tilanne niin, että päähenkilö seisoo paikallaan ja kertoo ns. tärkeät faktat, (jotka tietenkin ovat vain simänlumetta), on se kuitenkin niin kammottavan huonoa elokuvakerrontaa että tästä hetkestä lähtien elokuvaa katsoo epäuskon ja tuskastuneisuuden tunteita kokien, vai oliko tämä sitä tietoista pelaamista? Olisiko tästä pitänyt syntyä ajatus "Eihän Scorsese näin voin tehdä!" ? Jos näin oli, tämä epäilys olisi pitänyt jotenkin lunastaa. Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, että jokainen katsoja odottaa lopussa tapahtuvaa paljastusta tai käännettä, ja ennen sitä tarinan ja henkilöiden pitäisi viedä mukanaan. Jännitettä ei voi syntyä jokaisen hahmon ollessa äärimmäinen karikatyyri ja jopa lavastuksen korostaessa koko elokuvallisen rakennelman falskiutta, mikään ei juurikaan herätä mielenkiintoa, ja 3/4 elokuvasta katsoja tuskailee että "koska se nyt löytää sen tyypin ja sitten tämä juttu selviää."

Elokuva on hetken kiinnostava lopussa, kun päähenkilö hyväksyy itsensä ja odotamme miten hän siihen reagoi. Tämä odotus kuitenkin palkitaan sanomalla katsojalle ”Jos et kestä totuutta, elämää tai itseäsi, ota lobotomia.” niin kuin elokuvan päähenkilö lopussa päätti tehdä. Koska elokuva ei millään tavalla jättänyt kysymystä ilmaan ”valitsiko hän sen vai oliko hän taas vaipunut illuusioonsa” tai ylipäätään mitään ajatusta mistään, näyttäytyy mielestäni koko edellinen kaksituntinen erittäin hämmentävässä, moraalisesti arveluttavassa valossa. Kun on kaksi tuntia katsellut visuaaliessti hienoja mutta ylidramaattisia ja sen takia luotaantyöntäviä unia ja flasbackejä, jotka ovat kuin harmittavia kuvituksia "Psykoanalyysin perusteet"-oppikirjasta, milloin rakastetusta tuhkana, milloin keskitysleirien uhreista, ja nähnyt ties kuinka monetta kertaa rakastetun palavan tai sulavan vedenmukana pois, alkaa tämä kehno symbolinen tykitys tulla korvista ulos. Filmihullun mukaan Shutter Islandissa lopulta "ihmisen ja sielun sietokyky punnitaan." Todellakin. Kuinka kauan katsoja jaksaa katsoa juoksentelua rankkasateessa ja synkissä käytävissä, ja kun lopulta elokuva päättyy ja toteaa "Kyse olikin päähenkilön omasta psykoosista"aivan kuin se ei olisi jotenkin kekseliästä. "Että aijaa? Tämä ei ollutkaan elokuva natsilääkäreistä ja fasistisista ihmiskokeista vaan olikin kuvaus päähenkilön hajonneesta psyykestä? Ihan tosi?" Itse jäin vain miettimään miksi näin tämän elokuvan. Mitä siitä sain?

Leikkauksen ja kuvakerronnan osalta kyse on erittäin perinteisestä elokuvasta. Leikkaus on sulavaa hollywoodleikkausta, jatkumoa ja kuvakokoja, paitsi kun kyse on unista ja hallusinaatiosita, jotka erittuvat nekin perinteisillä symboleilla ja laikkauksilla höystettynä. Tuli ja vesi, kieltäminen,menetys, kuolema, suru. Oivaltavaa?

Verrattuna Invictukseen Shutter Islandin leikkaus ja kerronta kaikenkaikkiaan on toimivaa, vaihtelevine tempoineen ja jännittävine "nyt vesikuppia ei olekaan"-kikkoineen. Invictus on tasatahtisesti etenevä tylsä tarina missä ei ole juurikaan mitään sisältöä. Ilmeisen ja poliittisesti tärkeän aiheen lisäksi, tarkoitan elokuvallista sisältöä, havaintoja, henkilöitä, tunnetta tai elämää. Vaikuttaa siltä että Invictus on tehty vain siksi että Morgan Freeman voisi näytellä Mandelaa, joka on kieltämättä rooli joka Freemanin piti näytellä. Harmi vain, ettei siitä ole saatu tässä elokuvassa mitään irti.

Vaikutelmani oli että elokuvassa oli pitkähköjä keskusteluja jotka olivat leikattu perinteikkään hyvin, jopa niin, että puoleen väliin asti odotti että ehkä tämä tästä johonkin kehittyy. Kun kuitenkin ilmeni ettei kumpikaan ns. päähenkilö ota tuulta siipiensä alle, olisi leikkaajan pitänyt saksia elokuva poikki puolen tunnin kohdalta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan elokuvaa jatkettiin tasapaksusti ja yllätyksettömästi loppumetreille. Leikkaajalle on elokuvan loppumetreillä ilmeisesti tullut jonkinlainen aivohalvaus kun lähes kahden tunnin mielenkiinnottoman draaman jälkeen hän päätyy vielä hidastaa jokaisen rugbykuvan.

Kiinnostavimmat henkilöt elokuvassa ovat Mandelan henkivartijat. He olivat ainoita joilla oli konflikti ja kehitys hahmoissaan. He oppivat hyväksymään toisensa, ottaen kuitenkin huomioon että suurin osa elokuvasta on kuvaa Mandelasta pitämässä monologia, Rugbyjoukkuetta puuhastelemassa ja pelaamssa, en usko että henkivartioita on tarkoitettu elokuvan kantavaksi voimaksi, jota he nyt ainakin minulle ovat.

Invictusta ja Shutter Islandia yhdistänee teema päähenkilöstä ilman omaa tahtoa ja korkeammalla olevan ohjailu. Invictuksessa Mandela ohjaili Rugby valmentajaa, Shutter Islandissa psykiatri potilastaan. Molemmat elokuvat ovat siis jossain määrin psyyken kehityksen tarinoita, kasvutarinoita.

Molempien elokuvien ihmiskuva oli ehkä hieman lattea ja arveluttava. Invictuksessa lähinnä pinnallinen, ihminen on kuin kone jolla on yksi päämäärä, yksi tehtävä jonka takana raskas suru tai kunnianhimo ja Shutter Islandissa saman kaltainen “tehtävän kaava” toistuu, joskin se on vain väline oman psyyken kanssa painimseen, kun ydinperhe on hajonnut erittäin väkivaltaisella ja häiriintyneellä tavalla. Perheidylli on tuhottu, suorastaan teurastettu ja vaihtoehtona on enää lobotomia.

Molemmat elokuvat painoittuivat miehen matkaan kohti kohtaloaan ja kuvasivat miehiä ammatissaan. Vahva mies voi olla rugbyvalmentaja, päästä vangista presidentiksi taikka olla terävä, vaikkakin kuvpitteellinen, yksityisetsivä, naisten ollessa heitä tukemassa ja heidän unelmiensa kohteena.

PAHA PERHE ja HAVUKKA-AHON AJATTELIJA

Nämä kaksi, kuin kaksi amerikkalaistakin elokuvaa jotka tähän tehtävään kuuluivat, kuvaavat erittäin miehistä maailmaa. Molempien elokuvien maailmassa on tärkeässä roolissa miehen maine, kunnia ja paikka, tai status suhteessa ympäröivään maailmaan. Mikäs siinä, ovathan nämä tärkeitä asioita. Mikä erottaa selkeimmin nämä kaksi elokuvaa toisistaan on se seikka, että toisen on tehnyt elokuvantekijä.

Sen, ettei Havukka-ahon ajattelijaa ole taivutettu elokuville perinteiseen rakenteeseen voi lukea myös positiiviseksi asiaksi, mutta huolimatta joistakin yllättävänkin toimivista, visuaalisista ja ehkä intensiivisistäkin kohtauksista, elokuvasta puuttuu kokonaisvaltainen särmä ja ote, joka keikauttaisi sen pois kesäteatteri-ilmaisusta. Potentiaalia nimittäin erääseen suomen hienoimpiin elokuviin tässä oli ja se potentia näkyy elokuvassa yhä, mutta se ei realisoidu kuin muutamassa kohtauksessa. Näitä ovat mm. vihannostatus keskustelu jostakin kylän venevalmistajasta, jossa keskustelun tahti kiihtyy ja kiihtyy ja kahden miehen agressiivisuus nousee huippuunsa ennenkuin heidät keskeytetään. Tämä yllätti minut täysin hienohkolla toteutuksellaan, yksinkertaisesti kiihtyvin leikkauksin ja tiivistyvin kuvakoin kerrottu, näyttelijäntyötä tukien. Toinen mieleen painunut kohtaus oli Pylkkäsen tutkimukset mikroskoopilla humalassa. Tässäkin huumori yhdistyi hienosti hienohkoon kuvalliseen kerrontaan, puhumattakaan Pylkkäsen unikohtauksesta, jossa rakennetaan seinää avaruuteen.

Toisaalta en ole aikoihin nähnyt elokuvaa jossa kuvauksella näin kattavasti laiminlyödään suomalainen metsä. Muutamaa laajaa maisemakuvaa lukuunottamatta kuvaus oli mielestäni keskivertoa huonompaa, jähmeää ja mielikuvituksetonta. Mielikuvat itselläni kohtauksista joissa miehet kävelevät läpi metsän ja tutkivat sen kummallisuuksia antaisi mahdollisuudet Terrence Malickin The New World- tyyppiseen visuaaliseen matkaan läpi kansallismaisemamme varsinkin kun se tämän kaltaiseen luontoelokuvaan olisi sopinut kuin nappi silmään. Tämä tilaisuus on kuitenkin jätetty käyttämättä.

Tuntuu, että koko elokuvan painopiste on jatkuvasti hukassa, tai vaihtelee sen mukaan, mikä alkuperäisteoksessa on hauskinta milläkin sivulla. Monet varmasti hymistelevät teoksen näin olevan "uskollinen alkuperäistekstilleen", kun itse kuvaisin tätä jonkinlaiseksi henkiseksi laiskuudeksi.

Uskollisuus alkuperäistekstille, genrelle, tietylle aikakaudelle tai ihan mille tahansa elokuvan alkukipinälle, voidaan ainoastaan osoittaa tekemällä toimiva tulkinta. Ei kopiota, niinkuin tässä tapauksessa melkein on tehty. Tämä suhtautuminen on traagisesti kadonnut elokuvista, siitä hirvittävimmät esimerkit ovat ylistetyt ruotsalaiset Stieg Larsson filmatisoinnit, jossa, ainakin kahdessa viimeisess, jännitysdekkari on kuvitettu pöhöttyneillä kasvoilla ja lähes Salatut elämät- tasoisella kuvakerronnalla. Puhumattakaan Dan Brown filmatisoinneista, jotka ovat kuin Teletappeja katsoisi. Selkeät "symbolit" toistuvat jatkuvasti ja kasvottomat ihmiset juoksentelevat ja puuhaavat. Lisättäköön vielä huomio Enkelit ja Demonit elokuvassa täydellisen seksuaalisen jännitteen puutteesta. Voisi pitää tietyssä mielessä hyvänä asiana, ettei ilmiselvällä sattumalta samaan tilanteeseen joutuneen miehen ja naisen suhteella mehustella, varsinkin kun se jännityselokuvagenressä on niin suuri klisee. Mutta samoista syistä, päähenkilöiden yksinelämisestä ja genretottumuksista johtuen tämä tunnekylmä teletappius vain korostuu.

Näitä elokuvia katsoessa yleisö oppii lukemaan vain sitä, mikä pointataan noin tuhanteen kertaan ja kun kirjafilmatisoinnit tuovat esiin vain kirjan pinnalliset tapahtumat, jotka mielestäni hyvin usein ovat toissijaisia, opettaa se yleisöä myös lukemaan kirjoja eri tavalla. Jos minulta kysyttäisiin, tulisi tällaisista elokuvista ohjaajille antaa sakkorangaistus.

Paha perhe, sen sijaan. Verrattuna edelliseen, fokus ei tässä ollut hukassa. Jokainen kuva kantaa pääasiassa Ville Virtasen ilmaisun, tarkemmin sanottuna niiden punottavien viirujen takia, jotka reunustavat ja korostavat hänen katsettaan joka vuoroin kertoo sulkeutuneesta ahdistuksesta ja vuoroin tukahdutetusta raivosta.

Vaikkei Paha Perhe ole kauttaaltaan täydellinen elokuva, se on esimerkki elokuvallisesta tulkinnasta ja tarinankerronnasta, joka oikeastaan kaikistä muista kurssin elokuvista puuttui.

Tarkoitan että se, miten Pahan Perheen tarina on kerrottu, käsikirjoituksen, ohjauksen, kuvauksen, leikkauksen ja äänenkin tasolla, kielii elokuvallisesta ajattelusta ja elokuvan dynamiikasta täysin eri tavalla, kuin muut kolme elokuvaa. Esimerkkinä tästä se, että suurimman osan ajasta emme tiedä mitä poika ja hänen siskopuolensa puuhaavat, tai jos tiedämme, niin emme ainakaan kuule mistä he puhuvat. Olemme samassa epätietoisuudessa kuin Isän hahmo. Tämä ei kuitenkaan ole mikään "kuka on 67. vanki!" tyyppinen loppukäänne, vaan se herättää täysin toisella tavalla katsojan mielikuvituksen, eikä elokuva koskaan kumoa sitä, mitä tästä asiasta olemme itse ajatelleet.

Kuvakerronta on paikoitellen erittäin hienoa, ei tosin mielestäni kauttaaltaan. Asetelmalliseksi se muuttuu silloin kun henkilöiden kasvot ovat aseteltu taustalla olevan nykytaiteen jatkoksi, tosin vaikken tätä ihan ymmärtänyt, toimi sekin ihan kivasti.

Heikoimmillaan elokuva on "juonenkäänteissä" kuten pojan sähkölamauttimella tainnuttamisessa tai miekkasekoilussa saarella. Koko tämä kyseinen episodi on mielestäni tyylistä poikkeava ja hieman hämmentävä, enkä ole aivan varma miksi se on elokuvaan ujutettu. Saman olisi voinut tehdä pienieleisemmin, elokuvan yhteinäisyyden säilyttäen.

Tässä elokuvassa oli selkeästi havaittavissa ajatus, jolla myös leikkaus oli toteutettu. Se ei ollut silmille hyppivää, mutta se seurasi selkeää logiikkaa. Keskustelukohtaukset ja toiminta painoittuivat aina niin että huomio keskittyi olennaiseen. Tästä ilmeisin esimerkki on tytön ja pojan loppukohtaus baarissa, jossa suuntia leikellään edes takaisin, kuin dialogissa, poikkeuksena vaan se, ettei kuvissa sanota mitään. Tämä mielestäni lähentelee mestarillista kohtausta, tosin ei aivan sitä saavuta, johtuen ehkä elokuvan toisesta heikosta lenkistä, Pihla Viitalasta, tai hänen roolihahmostaan, joka ei suorituksellaan vakuuttanut niin syvästi, kuin muut näyttelijät. Hänelle ei ehkä annettu siihen mahdollisuuksia, sillä Viitalan hahmo oli hieman liian yksiuloitteinen "pilveäpolttava hippityttö" joka ei oikein välitä mistään mitään.

Suhteessa Havukka-ahoon elokuvassa on siis samoja heikkouksia, huonoja suorituksia ja ontuva käsikirjoitus, mutta suhteessa kaikkiin kolmeen muuhun elokuvaan, tässä on vahva näkökulma ja vahva päähenkilö, joka pitää elokuvan kasassa muiden elementtien heiketessä.

Tämä on merkki siitä, että kyse on elokuvantekijästä, joka ei hairahdu nojaamaan visuaalisesti viehättäviin unijaksoihin, hidastettuun toimintaan kuten rugbyn pelaamiseen, eikä myöskään jätä mitään asiaa puutteelliseksi nojaten johonkin "alkuperäistekstiin".

Eräs tavoite suomalaisellle tarinankerronalle, siis myös leikkaukselle olennainen tavoite, on poistaa se jähmeys, joka on niin tavallista suomalaiselle elokuvalle. Tällä en tarkoita että tulisi käyttää nopeaa hyppyleikkausta, tai muutakaan nopeatempoista sohellusta, vaikkakin se on ilmeisin tapa jouhevoittaa kerrontaa. Jähmeys näkyy myös näissä kahdessa elokuvassa, silloin kun katsojalle tulee olo "nyt juoni etenee, nyt jotain täytyy saada kerrottua että päästäisiin asiassa eteenpäin". Tämä on tavanomaista myös esim. Amerikkalaisille komedioille, joiden hauskuus kuristuu tarinaan. Kyse on tietenkin tarinan käsittelystä ja kerronnan näkökulmasta, jolle ei aina leikkauksella ei voi paljoakaan tehdä. Pahassa perheessä kerrontaa oli mielestäni juurikin jouhevoitettu nokkelasti mm. poistamalla kuultua dialogia runsaasti, eräässä kohtauksessa näemme vain ihmisten puhuvan musiikin soidessa. Havukka-ahon ajattelijassa olisi kaivattu kokonaisvaltaisempaa painopisteen löytämistä, jotta elokuvaa voisi kuvata jouhevaksi.
Tarinan orjia eivät ole esimerkiksi useimmat Kaurismäen elokuvat, mutta hänen jähmeytensä on erilaista, joka toimii niin etuna kuin myös haittanakin.

Mikään "jouhevuus" ei tietenkään ole tavoite sinänsä, tarkoitan siis elokuvallisen kuristuksen hävittämistä ja eräänlaista orgaanista oloa elokuvassa, ilman että elokuvaa katsoessa syntyy tunne juonikäänteistä jotka muistuttavat raskaiden metalliovien avaamista, vaikka ne käänteet ja aristoteliset kaavat siellä olisivatkin. Tällainen esimerkki on viimeaikainen Profeetta, jonka rakenne on selkeä ja suoraviivanen, mutta joka kehittyy hiljalleen, ilman alleviivausta ja pakottamista - tai tältä se ainakin ensimmäisellä kerralla tuntui.

Ehkä juuri kuvakerronnan ja muodon vuoksi, jotka ovat elokuvan hyviä puolia, myös pitivät sitä rautaisessa otteesaan, näin tukahduttaen sitä ehkä liiaksi. Se oli kuin ikään kuin kahden aikakauden väliin putoava teos. Paha perhe kurottaa kohti kansainvälisesti noteerattua nykyelokuvan muotoa, Havukka-ahon ajattelija kohti perinteistä, ns. kansallista tarinankerrontaa.

Matti "Rekku" Kuortti 1948-2010

En tuntenut Rekkua sen lähemmin kuin monet muutkaan ELO:n opiskelijat, mutta siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi hänellä oli tärkeä rooli minunkin henkilökohtaisessa matkassani elokuvataiteen mutkaisella tiellä.

Päällimmäisenä Rekku on mielessäni tietenkin koulun arkipäivästä, valehtelematta aina tyytyväisenä ja innokkaana usein niin painostavassa kouluympäristössä, energisenä Sodankylän elokuvajuhlilla, mahdollisuuksiensa mukaan aina majoittamassa meitä opiskelijoita omaan mökkiinsä festivaalien aikana ja viimeisimpiin muistoihin lukeutuu Rekun muutaman viikon takainen hilpeä dj- sessio Pub Magneetissa.

Vuonna 2006 kuvasin erään lyhytelokuvan. Juuri ennen kuvausten alkua jäimme jostakin syystä ilman äänikalustoa ja vaikkei lyhytelokuva ollut koulumme tuotanto, antoi äänisuunnitelun professori Kuortti minun välittömästi lainata äänityskalustoa koululta, kun hänelle hädissäni asiasta soitin. Noin vuotta myöhemmin hän näki elokuvan festivaaleilla jossa hän oli tuomaristossa ja kirjoitti:

"TÄNNE EI VOI JÄÄDÄ on raikas elokuvakokemus -- Hienosti kuvattu materiaali on vapautuneen hengittävästi leikattu, eikä ihme: Jussi Rautaniemi on erittäin taitava leikkaaja -- TÄNNE EI VOI JÄÄDÄ on kuin virkistävä tuulahdus niiltä ajoilta, jolloin erityisesti eurooppalainen elokuva käsitteli vakavia aiheita ja teemoja ilmavan kepeästi, totutuista kaavoista ja säännöistä piittaamatta. Toivon sydämestäni, että Rautaniemi-tuotanto tekisi kaupat jonkin televisioyhtiön kanssa elokuvan esityksestä." (lue koko teksti)

Vaikkakin Rekku oli aina kannustava, välitön ja niin ystävällinen että toisaalta olisi vaikea kuvitella hänen sanovan mitään pahaa kenestäkään tai kenenkään elokuvasta, tämä lyhykäinen mutta syvää ymmärrystä ja intoa elokuvaan huokuva arvio nostatti mielialaani aikanaan todella paljon, kun olin jo vaipumassa välinpitämättömyyteen kyseisen elokuvan suhteen. En siis nosta tätä esiin siksi, että haluaisin esitellä kyseistä teosta tai väittää että se olisi jotenkin erinomainen, vaan kertoakseni tällä esimerkillä jotain siitä tavattoman hienosta tavasta jolla Rekku näki ja koki elokuvat, ihmiset ja varmasti koko elämänsä.

Olen yksi monista, joka vielä kerran haluaisi kiittää Rekkua kaikesta siitä tuesta jota hän niin vilpittömästi ihmisille antoi. Tiedän että tämä on vain yksi esimerkki Rekun kauniista persoonasta ja siitä positiivisuuden hehkusta, johon voin vain toivoa itse joskus yltäväni. Elokuva-alalla ja erityisesti koulussa tällaista asennetta tarvitaan, varsinkin, kun enää meillä ei ole Rekkua.

Lisäys:
Lue Peter Von Baghin muistokirjoitus tästä.

fiktiivistä tekstiä syksyltä 09.

Yökerhon jonossa tilaat kännykällä pikavippejä, firmasta jonka omistaja ei ajattele ihmisiä, joita hän niin pyyteettömästi auttaa joka päivä ja yö, 20 prosentin viikkokorolla ja joka todennäköisesti on samassa yökerhossa, sisällä jo tietysti, antamassa rahojaan kuin sinäkin, lateksiin kietoutuneelle naiselle joka tuo koeputkia täynnä myrkkyä ja tukkii verisuonet, jotta voisit yksin istua taksissa turtana, etkä havaitse ympärilläsi kärsivää kaupunkia, jonka kadut eivät ole vaarallisia maahanmuuttajien, kerjäläisten tai humalaisten paikallisten takia, vaan juuri näiden taksikuskien, sillä suojatielle astuessasi taxi kiihdyttää ohitsesi ja huutaa solvauksia tien tukkimisesta, ahdistuneena töölöläisestä pariskunnasta jotka hän kokee itseään paremmaksi ja haluaa palvella ja miellyttää heitä kuin koira, viedessään heidät lentokentälle matkalle Thaimaahan, jossa aurinkovoiteelta ja hieltä tuoksuva pariskunnan mies ajaa mönkijällä ympyrää trooppisella saarella ja illalla auringonpistoksen vaikutuksesta ja juopuneena solvaa paikallisia, kunnes joku heistä sivukadulla lyö tätä pullolla päähän. Nainen ymmärrettävästi kauhuissaan raahaa miehen sairaalaan, jossa näkee jonon suomalaisia turisteja, ihot sian punaisena auringon ja mausteisen ruuan ärsyttäminä, tajunta sumeana joka kuitenkin huomattiin vasta vieraassa ympäristössä.

Ostat pizzan, mausteena päällä on rasvaisia suikaleita, jälkiä eläimestä joka ei koskaan haistanut maassa kasvavaa ruohoa, lisääntynyt tai oppinut selviytymään yksin, vaan vietti aikansa pimeässä hallissa koneiden ohjailemana, hukassa puutteellisen olemassaolontajunsa kanssa ja tietämättäsi koet tällä hetkellä syvää samaistumista tuohon olentoon joka kuitenkin päätyy sinulle aamulla kylmäksi ja limaiseksi tyynyksi sohvalle, asunnossa jonka hinta aiheuttaa sinulle huonon ihon.

Lähdet töihin viettämään koko päivän sokeri- ja kofeiinihumalassa näet miten ihmiset tunkevat ratikoihin kuin sisäänpäin räjähtävässä pakokauhussa ja jalkoihin tallautuu mies kävelykepeissä, joka jää hengästyneenä istumaan pysäkin penkille hahmon viereen, joka illalla nostetaan ruumisautoon kenenkään tietämättä miksi hän siinä makasi. Jättimäiset kuvat kouluampujasta peittävät ratikan lattian, kuvatekstinä "yksittäistapaus".

Työpaikalle saapumisesi oikeutat korkealla vuokrallasi, etkä oikeasti ole vastuussa vaan vain palkattuna toteuttajana, joka tekee niin kuin käsketään ja käskyt tulevat pomoltasi joka oikeuttaa oman toimintansa sillä, ettei varsinaisesti ole vastuussa, sillä haluaa suoriutua pomonsa edessä vain mahdollisimman hyvin, joka hänkin vain tekee niin kuin käsketään, ja käskyketjulla ei ole loppua ja se muuntuu omaksi eläväksi orgaaniseksi vastuutapakoilevaksi olennoksi, joka saa energiansa tuhansien yksilöiden välinpitämättömyydestä ja lopulta tämä ei-materiaalinen olento realisoituu satojen tuhansien ihmisten pahoinvointina, epärationaalisina haluina ja ongelmina, joita ei ennen tämän olennon syntyä ollut olemassa.